Milloin pitää luovuttaa?
Kun noin vuosi sitten sain UEFA:lta sähköpostia arpaonnestani jalkapallon EM-kisojen lippuarvonnassa, olin epäuskoinen. Minä, joka harvoin voitan yhtään mitään, olin kuin olinkin onnistunut saamaan kisalipun 2020 jalkapallon EM-kisoihin. Kyseessä oli vielä Suomen peli Venäjää vastaan Pietarissa. Mikä voisi mennä pieleen.
No, kuten sittemmin tiedämme, kisojen peruuntuminen oli vain pikkiriikkinen osa katastrofissa nimeltä vuosi 2020 ja Covid-19. Pandemia ei ole vieläkään ohi, vaikka rokotuksia annetaan ja rajoituksia on voitu höllentää osassa maailmaa. Päinvastoin, tilanne Suomessa tuntuu nyt olevan pahempi kuin mitä se oli vuosi sitten keväällä kauheimmillaan. UEFA on ilmoittanut pitävänsä kisat, vaikkakin kisapaikkojen osalta voi tulla vielä muutoksia. Yleisönkään paikalle pääsyä ei ole varmennettu ja toisaalta: vaikka paikalle pääsisi, en tiedä kuinka turvalliselta se tuntuisi, varsinkin jos itsellä ei rokotusta ole vielä ensi kesän alussakaan. Itseasiassa, matkustus ei varmaan edes ole tuossa kohtaa mahdollista ilman todistusta saadusta koronarokotteesta. Tästä pääsemmekin nyt henkiseen dilemmaani: mitä tehdä lipun kanssa.
Missasin osin tietoisesti ja tiedostamatta UEFA:n viimeisimmän deadlinen lippupalautuksille tammikuun lopulla. Rahat on siis varmaankin joka tapauksessa menetetty, pääsee/menee paikalle tai ei. Onneksi oma lippuni oli kategoriaa piippuhylly, eli summa ei tässä kohtaa kaada haurasta talouttani. Enemmänkin kyse on henkisen puolen asiasta: päästäänkö irti ajatuksesta nähdä Huuhkajat ihka elävinä arvokisoissa. En rehellisesti usko matkustavani yhtään mihinkään tänä vuonna. Välillä mietin, että matkustanko enää koskaan mihinkään. Se on toinen keskustelu, mutta pääajatus on silti tämä: luovunko yksiselitteisesti toivosta.
Muistan, kun joskus viime keväänä ehkä siinä maaliskuun loppupuolella vielä lapsellisesti kuvittelin, että kesällä kaikki on normaalisti. Nyt siitä on melkein vuosi ja aikaperspektiivi on toisenlainen. Mietin näin helmikuussa jo ensi vuotta. Että onko silloin normaalia. Ja jos on, niin mitä se normaali edes silloin tarkoittaa. Voinko koskaan enää olla ihmisjoukossa ahdistumatta. EM-kisat pelataan ja Suomi on mukana, vaikka mikä olisi, mutta oma mukana olo ei ole näissä olosuhteissa ja tässä nykyisessä maailmassa missä elämme, mahdollista. Se on pieni murhe, kun paljon suurempiakin on, mutta pienelle penkkiurheilijalle kyse on isosta menetyksestä. Pelottaa sanoa ääneen, mutta tämä voi olla tavallaan sellainen once in a lifetime juttu. Ja nyt sen sitten missaa.
Ärsyttää oma hidas reagointini lipun kanssa ja se, että käyttämättömän lipun rahat menevät korruptoituneen UEFA:n tilille. Ties mitä lahjuslounaita ja -juomia sillä minunkin 50 euroisella kustannetaan. Toisaalta samaan aikaan syvällä mieleni sopukoissa kuvittelen vielä maailman, jossa matkustan Pietariin junalla ja katson pelin paikan päällä. Tiedän, että todellisuudessa tämä ei tule tapahtumaan, mutta pidän silti kiinni siitä haaveesta. Toinen haave liittyy sitten siihen, että Huuhkajat raivaavat tiensä jatkossa ties kuinka moniin seuraaviin arvokisoihin ja minä pääsen johonkin niistä mukaan. Sitten joskus.