On jotenkin sympaattista, että viime vuoden suurimpien urheilukilpailujen peruuntumisesta huolimatta yksi asia ei muutu ja se on Urheilugaala. Se pidetään, vaikka olisi kisailtu vain piirisarjoissa. No joo, olihan noita Änäriä, Valioliigaa ja muuta, mutta ymmärtänette mitä tarkoita. Kaikki isot arvokisat oli peruttu, joten ilo oli otettava irti jostakin muusta.

Vuoden urheilijaksi valittiin ilmeisen odotetusti Lukas Hradecky. Hän on tittelinsä ansainnut. Tämän sanon erityisesti sen vuoksi, koska minä tahansa muuna vuonna hän ei olisi voittoa saanut. Tämä vain ja ainoastaan sen vuoksi, että aina löytyy ns. isompia yksittäisiä menestyjiä kuin vuosia työkseen yhdessä maailman arvostetuimmassa ja ammatillisesti vaativimmassa liigassa pelannut henkilö. Pitkään tasaisesti puurtanutta ei aina samalla tavalla arvosteta, kuin yhtäkkiä pinnalle isosti pompahtanutta. Onnea Lukas! Olet tittelisi arvoinen mies.

Huuhkajat vetivät kotiin gaalan jackpotin voittamalla myös vuoden joukkue-tittelin ja Markku ”Rive” Kanerva vuoden valmentaja palkinnon. Olen jo aiemmin tunnustanut rakkauttani Markkua kohtaan, eikä se ole yhtään väljähtänyt, vaikka olenkin ollut aiheesta hiljempaa. Hänestä huokuu rauhallinen ja luotettava johtajuus. Hän ei revi pelihousujaan joukkueen huonojen esitysten vuoksi, mutta analysoi tuloksia rehellisesti ja perusteellisesti. Hän antaa huuhkajille siivet (olenkohan ensimmäinen, joka on tämän kuningaskielikuvan tuonut esiin?!).

Vuoden esikuvana palkittiin Petra Olli. Petra on upea esikuva. Nuori urheilija, joka uskalsi laittaa pillit pussiin suurten kisojen edellä ja laittaa oman hyvinvointinsa urheilijaelämän edelle. Hän on myös ihailtavan rehellinen tuntemuksistaan ja aina oma itsensä haastattelutilanteissa. Maailmassa, jossa kaikki ovat aina niin supliikkeja ja siloteltuja, Petran rujo rehellisyys ja huumorintaju on virkistävää. Lisää tällaista. Sen haluan kuitenkin lisätä, että urheilugaala olisi voinut tässä kohtaa myös ottaa kunnolla kantaa ja palkita nuoren transsukupuolisen korkeushyppääjän Jere Nyströmin. Hän rikkoo kaikkia niitä oletuksia mitä sinivalkoisiin yleisurheilijoihin perinteisesti liitetään ja hyvä niin. Hän on esikuva vain olemalla oma itsensä ja raivaa tiedostetusti tai tietämättään tietä monille muille sekä urheilumaailmassa että sen ulkopuolella. Hyvä Jere!

Vuoden sykähdyttävin urheiluhetki oli Sami Välimäen golfvoitto. Tätä ei ollut omalla sävähdyttävimpien hetkien listalla. Golf ei ole itselle tuttu laji, mutta kyllä suomalaisen tuuletus ja tiukassa paikassa täydellisesti suoriutuminen aiheuttaa aina kylmiä väreitä. Tavallaan toivoisin jatkossa, että suurempienkin urheiluhetkien vuonna myös hiukan pienempiä hetkiä arvostettaisiin. Aina ei tarvita maailmanmestaruutta tai olympiamitalia, ei edes arvokisapaikkaa siihen, että kotikatsomo elää mukana. Nämä pienet onnistumiset ja kollektiiviset ilon hetket ovat juuri niitä, jotka tässä koronan ja kovien pakkasten aikana lämmittävät. Tälle vuodelle toivon niitä entistä enemmän.