Tapahtui noin neljä päivää sitten:

”Jo aamulla hän tiesi sen. Tänään se tulisi tapahtumaan. Kaikki tähtäsi siihen. Maltillinen kahvin nauttiminen (VAIN kaksi kuppia), pirtelö/smoothie/marjahässäkkä, josta saisi energiaa. Vaatteet, joissa ei tule kylmä eikä kuuma. Avain riipuksessa kaulaan ja menoksi. Suunnitelmat olivat muuttuneet parin viikon aikana. Huomisesta oli tullut viikonloppu, viikonlopusta ensi viikko. Mutta nyt se siis oikeasti tapahtuisi. Matkan varrella ajatukset olivat myös muuttuneet realistisemmiksi. Ei juoksua vaan rivakkatahtinen kävely. Kävely on ok. Se saa riittää.

Matkaan kuluin puolisen tuntia. Heikompiluontoinen olisi saattanut kääntyä takaisin, mutta hän ei tehnyt niin. Rohkeasti haasteita kohti. Haasteella tarkoitettiin tässä kohtaa portaita, joita oli paljon. Oli myös paljon ihmisiä. Hiki pukkasi pintaan monesta syystä. Koronavaara. Puuskutus. Entä jos joku tuijottaa. Kuinka monta kertaa tuota jaksaa. Miksi edes ryhdyin tähän.

Kaikki nämä ajatukset päässään hän pisti toimeksi. Aluksi vain ylös kävellen, tyylillä ei väliä. Alaspäin jarrutellen. Sekin kävi harjoituksessa. Sitten sprinttiä ylös. Mielessään hän maalasi kuvaa ihmisestä elämänsä kunnossa. Jäntevä ja voimakas keho, joka vie omistajansa läpi vaikka harmaan kiven tai tässä tapauksessa ei läpi vaan pitkin mäkeä. Yksi porras kerrallaan. Askelmat kuin huolia, jotka jäävät taakse samalla kuin niiden selättäjä nousee ylös.

Sen jälkeen askelkyykkyaskellusta, koska pakarat. Ne kuuluisat suomalaiset ja nukkuvat sellaiset. Eivät muuten nuku enää, vaan ovat liekeissä ja elossa. Puolivälissä harjoitusta mieleen hiipii se kuuluisa epäilys: entäs jos lopettaisin jo nyt. Pillit pussiin ja kotiin. Toisella olkapäällä se toinen ääni: älä luovuta, älä anna periksi. Tällä kertaa periksi ei annettu. Portaat noustiin ne kaikki suunnitellut kuusi kertaa. Syke oli korkea, hiki pinnassa ja mieli korkealla. Kotiin mennessä askel oli raskas, mutta pää täynnä tyyneyttä. Portaissa on nyt käyty. Ja sinne mennään ehkä uudestaankin.”