Ai että mitä niinku

Sarjakuvissa kuvataan hämmentynyt hahmo usein kysymysmerkki-puhekuplan kanssa. Sitten on se meme siitä pitkään silmiään räpäyttävästä miehestä. Näillä yritetään kuvata tilannetta, jossa ihminen miettii, että mitä ihmettä täällä tapahtuu. Englannin Valioliigaa on nyt pelattu neljä kierrosta. Se on vähän se. Lupasin ennen kauden alkua itselleni, etten paina paniikkinappulaa liian aikaisessa vaiheessa. Annan joukkueelleni aikaa kehittyä ja pelaajille aikaa tehdä pisteitä. Eikö kuulostakin ihanalta. Tämä lupaus ei pitänyt. Pikakelaus viime viikon lauantaiaamuun. Oli loukkaantumisia ja epäselvyyttä siitä, kuka pelaa. Oli nihkeäpisteisiä kierroksia ja minä, joka päätin käyttää chipin.

En tiedä onko chipeille jotakin hyvää ja sopivaa suomenkielistä nimeä. Niitä voidaan kutsua vaikka eduiksi. Joitakin etuja voi käyttää vain kerran kaudessa, joitain taas kerran syys- ja kevätpuoliskoilla. Olin epätoivoinen. Minua ärsytti. Päädyin käyttämään Wildcard eli Villikortti-edun, jossa joukkueen saa vaihtaa kokonaan syys- ja kevätpuolella. Muutokset jäävät voimaan myös vaihtokierroksen jälkeen eli siis muutin käytännössä koko joukkueeni. Jes! Chippi käytetty ja nyt vain pisteitä oottamaan. Olin naiivi ja autuaan tietämätön siitä, mikä minua odotti. Kierros ei sitten ollutkaan se ihan perinteisin. City pelasi tasan Leedsin kanssa. No ei siinä vielä mitään. Sitten Leicester hävisi West Hamille. Ei siinäkään vielä mitään.

Tuli sunnuntai Manchester United hävisi Tottenhamille 1-6. Kyllä. 1-6. ”Onneksi on Liverpoolin peli jäljellä” ajattelin. Se voisi pelastaa koko kierroksen. Katsoin jotain muuta hetken alkuun, ennen kuin laitoin ottelun käyntiin. Muistan miettineeni juuri ennen kuin tulos lävähti ruutuun, että kelaa jos tilanne olisikin vaikka 4-0 Aston Villan hyväksi. Siinä vaiheessa tilanne näytti 4-1 ja Villa johti. Lopputulos oli 7-2 ja hallitsevaa mestaria oli vaikea tunnistaa.

Voin kai lohduttautua sillä, että kierros ei ollut hyvä monelle muullekaan. Odottamattomat tulokset ovat usein odottamattomia kaikille. En tehnyt sen tarkempia matemaattisia laskutoimituksia, mutta luulen että olisin saanut alkuperäisellä joukkuekokoonpanollani paljon paremmat pisteet kuin edun käyttämisen jälkeen. Tehty mikä tehty ja mennyttä ei kannata vatvoa. Mutta kyllä minä sen sanon, että tämä käy luonteen ja huumorintajuni päälle. Prk! Onneksi nyt on vuorossa maajoukkuetauko. Saa nähdä millaista sekoilua on luvassa sen jälkeen. Sekä kentällä ja kotikatsomossa.

Puheenaiheet Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

Askel kerrallaan

Olin viikko sitten portaissa. The portaissa. Sellaisissa, jotka kohoavat korkealle mäelle. Sinne mennään treenaamaan. Noustaan vauhdilla ylös ja hölkötellen alas. Erilaisia askellustekniikoita, nopeaa ja hitaampaa. Puuskutusta, poskien punaa ja taukoja laella käsiin nojaten. On erilaisia tyyppejä: ne jotka ovat tosissaan, ne jotka ottavat rauhallisesti. Toiset jouksevat mäeltä myös alas, toisen käyttävät sen ajan palautumiseen. Jotkut ohittavat, toiset menevät omaan tahtiin ja hitaasti.

Olin unohtanut kuinka kivaa ja tehokasta se on. Vaikka asun lähellä, niin olen silti riittävän kaukana. Nyt päätin, että alan ottaa tästä kertaviikkoisen rutiinin. YHDEN kerran viikossa portaisiin. Olin heti tiistaina menossa. Mutta sitten tuli muuta. Treenikaveri ei päässyt mukaan. Heti alkoi sisäinen monologi ja kamppailu. Pohdin ajankäyttöä. Sinne menemiseen kuluu liiaksi aikaa. Jaksanko juosta? Jos kävelen, aikaa kuluu vielä enemmän. No entäs sitten pyörä. Sen haku kellarista vie aikaa (?!). Ehkäpä jos kuitenkin menen vain oikein pitkälle kävelylenkille.

Lopputulos: en mennyt portaisiin. Kävin pitkällä ja ripeätahtisella kävelyllä. Aikaa kului varmasti ainakin yhtä paljon. Jäin miettimään omia tekosyitäni ja sitä, miten vaikeaa ihmistä on motivoida. Mieli keksii aina syitä viivyttää oli kyse sitten pienistä tai isoista asioista. Aloitan huomenna/ensi viikolla/ensi kuussa/ensi vuonna. Pitäisi vaan mennä ja tehdä sen kummempia ajattelematta.

Voin edelleen tavoittaa sen hyvän olon tunteen mitä sain. Ulkoilma, kauniit maisemat, selkeä tavoite: päästä ylös. Polte reisissä ja pakaroissa, kiihtyvä syke ja hengityksen ääni. Vesihuikka ja sitten uudestaan. Jälkeenpäin tuleva euforia, kun treeni on ohi eikä siihen sitten kulunutkaan koko päivää. Vannon nyt tässä koko kansan (ja kahden lukijani) edessä: seuraavan seitsemän päivän sisällä menen portaisiin.

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään