Eilisen Eurooppa-liigan loppuottelun voi tiivistää yhteen sanaan: torikokous. Ottelu oli viihdyttävä. Maaleja ja tilanteita oli paljon. Koin myös koskettavaksi sen, että finaaliin oli edennyt kaksi joukkuetta maista, joita korona oli Euroopassa kurittanut eniten: Espanjan Sevilla ja Italian Inter Milan. Henkilökohtaisesti en kannattanut kumpaakaan, joten otin pelin viihteen kannalta.

Ottelua oli pelattu noin kuutisen minuuttia, kun käsittelyssä oli jo ollut kaksi eri kahakointia. Tuntui siltä, että joka ikinen kontaktitilanne päättyi ylimitoitettuu kierimiseen ja avautumiseen tuomarille. Interin Conte sai jopa keltaisen kortin kentän laidalle liiallisesta suun soittamisesta. En ihmettele. Kaikki tilanteet tuntuivat olevan potentiaalisia kortin paikkoja/rangaistuspotkuja/vapaapotkuja/you name it. Tämä on toki tyypillistä jalkapallolle. Jossain kohtaa se kuitenkin meni eilisessä ottelussa yli.

Toisaalta, se osoitti myös ottelun panoksen. Tämä ei ollut joku B-luokan Mestarien liiga vaan molemmat halusivat voittaa. Ottelun jälkeen nähtiin paljon itkua. Sevillan kapteeni Jesús Navas itki avoimesti, samoin kuin valmentaja Julen Lopetegui. Luulen, että siihen itkuun kiteytyi myös jotain muutakin tuskaa ja haikeutta kuin vain tunnelataus ottelun voitosta.

Voittaja selvisi hiukan epäonnisten tapahtumien kautta. Romelu Lukakun ohjaama pallo meni omaan maaliin ja Sevilla oli voittaja. Jos Lukaku oli aiemmissa peleissä ollut joukkueensa sankari ja pelastaja, hän sai nyt toimia toisenlaisessa, tuskallisemmassa roolissa. Loppujen lopuksi voidaan sanoa, että Sevilla voitti ansaitusti, vaikka ottelu olisi voinut päättyä myös toisin. Oli myös jännä huomata, että Interissä pelasi paljon englannissa kirkkaimman valonsa menettäneitä pelaajia. Jo mainittu Romelu Lukaku, Ashley Young ja Christian Eriksen. Tuntui kuin olisi nähny tuttunsa pitkän tauon jälkeen epätyypillisessä ympäristössä. ”Ai säkin käyt täällä!”