Kun Suomi pelaa miesten jääkiekon MM-kisojen välierässä, toivon aina Leijonien rökälevoittoa. Selvää peliä heti ottelun alusta lähtien. Dominointia ja hallintaa niin, ettei vastustajalla ole sanomista ottelun lopputulokseen. Tiukat pelit, Suomen voittoon päättyessä, ovat toki jälkikäteen upeita. Niiden aikana olo on kuitenkin tuskainen, koska jännitys vie voimia.

Eilen seurasin Barcelonan ja Bayern Münchenin välistä Mestarien liigan puolivälieräottelua (katsoin sen silmät auki loppuun asti, loma on alkanut nääs!). Se oli totaalista Bayernin hallintaa. Lopputulema 2-8 kertoo karua kieltä. Joskus MM-kisojen alkulohkoissa (ja välierissä) näkyy tällaisia tuloksia. Tällä tasolla näin ei enää pitäisi tapahtua, koska erojen luulisi olevan niin pieniä. Tuomas Virkkunen muistutteli jossain kohtaa eilistä ottelua vuoden 2014 MM-kisojen Saksa-Brasilia välierästä. Oli kuulemma, kuin uusintaa olisi katsonut.

Näissä peleissä ylivoima ei ole hyvästä. En ole kummankaan, en Barcelonan tai Bayernin kannattaja. Silti joku tuossa vastustajan totaalisessa nollaamisessa (tai siis okei, kaksi maalia Barca sai joista toisen teki toki Münchenin David Alaba) häiritsi. Suhtauduin toki eri tavalla vuoden 2014 MM-välierään, johtuen siitä että palvon Brasiliaa, mutta silti joku tökkii ihan yleisesti tuollaisessa ylivoimassa. Se on tylsää. Ottelun lopputulos on selvillä jo melkein alusta alkaen. Se ei anna tilaa yllätyksille.

Peilasin tätä samaa ajatusta katsoessani parisen viikkoa sitten Usain Boltista kertovaa dokumenttia. Bolt oli parhaimmillaan täysin ylivoimainen. Monta metriä edellä muita matkalla, joka on ohi noin kymmenessä sekunnissa. Toisaalta juuri lajin nopeus ja tietynlainen herkkyys teki siitä aina yllätyksellistä. Usainin ylivertaisuus ei ärsyttänyt, koska se tuli esiin leimahduksena. Lyhyellä matkalla voi joka kerta sattua jotakin. Varaslähdöt, revähdykset, rytmin sekoaminen. Kaikki on niin pienestä kiinni. Jos juoksu olisi kestänyt 90 minuuttia ja Usain olisi johtanut alusta lähtien selvällä erolla, olisi se eri juttu.

Tärkein ajatukseni on kaiketi se: urheilua seuratessa kaipaa useimmiten kamppailua ja vääntöä. Sitä, että vastustajat ovat kohtalaisen tasaväkisiä ja, että kaikilla on mahdollisuus. Syön  siis aiemmat sanani: Vaikka päällisin puolin toivon aina Suomelle ja Brasilialle rökälevoittoa, niin syvällä sisimmässäni haluan vain kokea tunteen paloa peliä seuratessani. Pelaajat antavat kaikkensa kentällä ja minä elän joka solullani mukana. Oli kyse sitten tasaväkisestä väännöstä, rökälevoitosta tai -tappiosta, niin haluan, että kamppailu näkyy kotikatsomoon saakka. Joskus kaikki päättyy painajaiseen (Maracanazo vol. 2), mutta haluaisin silti ajatella että kumpikin joukkue tai urheilijat yleensä antaisivat kaikkensa koko ottelun tai finaalin/erän aikana. Ylivoiman alle ei saa musertua, vaan koko ajan pitää yrittää. Aina välillä sitä unelmoi siitä, että joku yllättää. Toki yllätykseenkin tarvitaan järjetön määrä työtä, harjoittelua, valmistautumista ja lahjakkuutta. En sano, etteikö esimerkiksi Bayern ansaitsisi Mestarien liigan voittoa. Ainakin tällä hetkellä se näyttää aivan pysäyttämättömältä. Penkkiurheilijana toiveeni on kuitenkin se, että joku antaa sille tiukan ja vertaisensa vastuksen. Vaikka chämppärivoittaja siis melkeinpä näyttää jo olevan selvillä, pidetään silti joku pieni rako avoinna myös yllättäjille. Voiton soisi tulevan tasaväkisen taistelun seurauksena niin, että jännitys säilyy  ainakin kahden puoliajan verran.