Usein kuulee puhuttavan, että jos  ei ole mitään sanottavaa, niin on parempi olla hiljaa. Tämä pätee joissakin tilanteissa, mutta ei nyt. Yhdysvaltain Minneapoliksesta George Floydin murhasta alkunsa saaneet mellakat, mielenosoitukset ja mielenilmaukset ovat levinneet ainakin sosiaalisen median kautta myös muualle maailmaan. Olisi liian helppo sanoa, ettei tämä kosketa meitä. Meillä Suomessa poliisi on puolueeton eikä yhteiskunnassa ole valtarakenteita jotka syrjivät niitä, joiden ihonväri on valtaapitävien kannalta väärä. Asia ei nyt vain ole näin. Suomessa on pinttynyttä rasismia ja syrjintää ihonvärin ja kulttuurin perusteella. Lisäksi tämä maailma on yhteinen. Korona sen on viimeistään osoittanut. Jos jossakin sorretaan ihmisiä ihonvärin perusteella, ei siltä voi ummistaa silmiään sanomalla ettei se kosketa meitä. Kyllä vain koskettaa. Hyssyttelemällä ja olemalla hiljaa itseasiassa annetaan sanaton hyväksyntä. Rauhalliset tolkun ihmiset ovat usein loppujen lopuksi niitä, jotka mahdollistavat syrjivät valtarakenteet ja rasismin. Jos ei viitsitä tehdä numeroa, niin mikään ei muutu.

Joskus on kuullut puhuttavan, että vasta Ranskan miesten jalkapallomaajoukkueen maailmanmestaruus vuonna 1998 yhdisti monikulttuurisen kansan.  Tai että vasta Saksassa pidetyt vuoden 2006 jalkapallon MM-kisat antoivat kansalle oikeuden iloiseen ja ilman syyllisyyttä toteutuvaan nationalismiin, kun se aiemmin oli aina linkittynyt tummana varjona natseihin. En ole todellakaan oikea ihminen tästä puhumaan. Olen hyvin etuoikeutettu, länsimaalainen, keskituloinen ja valkoihoinen nainen. Minulla on kaikki mukavasti. Juuri sen takia on tärkeää tuoda epäkohdat julki ja toisaalta oppia ja kuunnella niitä, jotka näistä syrjivistä rakenteista kärsivät. Se, ettei itse koe olevansa rasisti tai ei ole kohdannut rasismia, ei tarkoita sitä ettei sitä olisi. Hiljaisuuden aika on ohi.