Kerroit tänään lopettavasi painiurasi. Luulen, että tämä päätös tuli uurimmalle osalle yllätyksenä. Olet 25-vuotias, urasi huipulla oleva painija. Vaikka olet viime aikoina kärsinyt loukkaantumisista, monen suomalaisen silmissä siinsi silti Tokion olympialaisten painimolski. Edellisestä painimitalista tuntuu olevan ikuisuus.

Lausuntosi perusteella päätökseen vaikutti eniten oma motivaation puutteesi. Penkkiurheilijana tätä perustetta voi olla vaikea sulattaa. Ai miten niin ei ole motivaatiota. Luulisi voiton aina kiinnostava. Kansa janoaa aina vain lisää. Mikset siis sinäkin?

Ihailen rohkeuttasi ja taitoa kuunnella omaa ääntäsi. Se on itse kullekin välillä vaikeaa. Tietää mitä haluaa tehdä. Usein se alkaa siitä, että tietää mitä ei halua tehdä. Sinulle se on huippu-urheilu. Voin vain yrittää ymmärtää sitä jatkuvaa panostusta ja likoon laittamista mitä se vaatii. Kaikki on pyhitettävä sille yhdelle ja ainoalle. Aina on joku tavoite, joku kisa mitä kohti mennään. Jos sitä ei voiteta, etsitään uusi kiintopiste. Jos loukkaannutaan, kuntoutetaan niin maan perkeleesti ja rukoillaan, että saavutetaan vanha tai sitä parempi taso.

Sinä et taantunut keskinkertaiseksi, ”minun verorahoillani” kisoissa kävijäksi. Sinä vapautit itsesi irti kahleista ja voit nyt tehdä ihan mitä huvittaa. Hyvä Petra! Toivottavasti löydät uusia intohimon kohteita. Ehkä sinulla on jo niitä. Kaikkea hyvää ja kiitos urheiluelämyksistä. Se MM-kulta oli mahtava. Kaikista syvimmälle taisi kuitenkin riipaista Rion puolivälierätappio ja sen lohduttomuuus. Me kaikki olemme kokeneet sen saman tunteen. Useimmat meistä maton ulkopuolella. Niin vain sieltäkin noustiin. Se olkoon esimerkkinä meille kaikille.