”Vilkaisen vielä nopeasti uutisotsikot ennen nukkumaanmenoa”, ajattelin eilen illalla. Vilkaisu venyi, sillä suurin otsikko Helsingin Sanomien etusivuilla oli koripalloilija Kobe Bryantin, hänen 13-vuotiaan tyttärensä ja seitsemän muun ihmisen hengen vaatinut helikopterionnettomuus.

Tänään luin uutisia vielä enemmän. Kobea on muisteltu yli laji-ja kulttuuriharrastusrajojen niin jalkapallossa kuin Grammy-gaalassakin. En voi sanoa itse koskaan pahemmin seuranneeni NBA-koripalloa tai Koben uraa. Hän oli silti hahmo, jonka tunsin, vaikka pelistä en tiennytkään mitään. Hän oli yksi suurista.

Artikkeleita lukiessa minua koskettaa erityisesti se rakkaus ja arvostus, jota hän tuntui nauttivan ihan kaikkien lajien parissa. Neymar omisti Kobelle maalin, Australian avoimissa kuljettiin kentälle Los Angeles Lakersin kelta-liilassa-paidassa ja Aleksandr Ovetshkin julkaisi Instassa kuvan, jossa hymyilee harvahampaisena ja iloisena Bryantin kanssa. Yle Urheilu ja moni muukin lehti korosti sitä, ettei Kobe välttämättä ollut se luontaisesti lahjakkain. Poikkeukselliseksi hänet nosti kova työ ja tahto. Kun tässä tapauksessa puhutaan kovasta työstä ja tahdosta, se tarkoittaa ihan helvetillisen kovaa työtä ja tahtoa. NBA:han olisi nimittäin pari muutakin tulijaa ihan rivimieheksi saatikka sitten moninkertaiseksi mestariksi.

Kobe poistui liian aikaisin, niin kuin kaikki tuossa helikopterissa olleet. Jos mitään voi päätellä häntä ylistävistä kommenteista ja tribuuteista, niin hän teki lähtemättömän vaikutuksen sekä urheilua seuraavaan kansaan että kanssaurheilijoihinkin. Ne, jotka ovat joskus johdattaneet joukkueensa kohti sitä kauneinta, ovat samalla lunastaneet paikan urheilua seuraavan yleisön sydämissä. Mestarit eivät unohdu koskaan.