Lily

Elämäni arvokisat

ainokaisanen

Näistä kisoista muistan

  • Sen kun puin uuden Huuhkaja-pelipaitani päälle ensimmäistä kertaa lauantaina 12.6.2021 ja valmistauduin Suomen ekaan peliin ikinä arvokisoissa.
  • Christian Eriksenin sairaskohtauksen ja sen tunteen, että koko kisat voitaisiin puolestani peruuttaa sillä siunaamalla sekunnilla.
  • Joel Pohjanpalon syöksyn kohti Tanskan maalia ja sen huumaavan, mutta samalla ristiriitaisen tunteen mikä mieleni valtasi. Suomi teki maalin, mutta saako sitä edes tuulettaa.
  • Sen kun pilli soi Tanska-Suomi-ottelun lopulla ja Suomi oli ottelun voittaja. Se tuntui väärältä, vaikka normaalitilanteessa olisin ollut onneni kukkuloilla.
  • Hetkiä kun kisaveikkausexcel-taulukko alkoi täyttymään enkä vajonnutkaan ihan pohjalle. HUOM! Toki veikkasin mm. Pohjois-Makedonian lohkosta jatkoon.
  • Kesäkuun sunnuntain, kun Hollanti palasi tauon jälkeen arvokisaviheriölle. Ne oranssit paidat ja se energia innostivat ja toivat mieleen jotain häilyviä muistoja lapsuudesta ja Ronald ”Puumanni” Koemaninsta.
  • 6.2021 ottelun Ranska-Saksa, jonka jälkeen julistin tietäväisenä kaikille halukkaille Saksan tippuvan kisoista jo alkulohkossa. Ei siinä nyt ihan niinkään käynyt. Samalla viikolla käytin myös ensimmäisen kerran sanaa dominanssi Italian yhteydessä.
  • Kun pyöräilin hikihatussa suoraan (etä-)töistä serkkuni luo katsomaan Suomi-Venäjä peliä. Olisin voinut olla siellä (hyvä toki etten ollut koska korona). Joel Pohjanpalon alun paitsiomaali villitsi hetkelliseen hurmokseen, joka taantui pettymykseen. Miksi tätä ei voitu voittaa.
  • Sen kun katsoin lauantaina 19.6 Portugalin ja Saksan välistä ottelua ja tajusin, ettei saksalaisia voi koskaan, EI KOSKAAN, ylenkatsoa kisoissa. Samana päivänä minulle selvisi myös, ettei Unkarissa olekaan koronaa, vaikka kaikkialla muualla Euroopassa on.
  • Sen kun uskoin vuoren varmasti Suomen voittavan Belgian viimeisessä ottelussa ja siitä tulevan Pietarin ihme Gijonin ihmeen rinnalle.
  • Kun yritin ymmärtää kaikkia niitä kaavoja ja skenaarioita mitä YLE meille esitteli koskien Huuhkajien jatkoon menoa hävityn Belgia-ottelun jälkeen. En vieläkään tajua.
  • Kun katselin juhannuksena mökin olohuoneessa minitelkkarista ja myöhemmin aitasta puhelimen näytöltä juhannuspäivän neljännesvälieräotteluita. En ollut ajatellut, että Italia-Itävalta venyy jatkoajalle.
  • Kuinka pettynyt olin, kun Hollanti hävisi Tsekille. Se tuntui väärältä: ”Vastahan Hollanti pääsi mukaan karkeloihin. Ei ne nyt vielä voi lähteä.”
  • Kuinka ylpeä olin Portugalin Pepestä Belgia-ottelussa, joka olisi voinut päättyä suuriinkin ylilyönteihin. Pepe pelasi timanttisen pelin ja hiljensi Belgian melkein kokonaan.
  • Kuinka hengästynyt olin Kroatia-Espanja ottelun jälkeen.
  • Kuinka paljon rakastin sitä, että katsoimme isäni, veljeni ja minä yömyöhään ja loppuun asti Ranskan ja Sveitsin välisen ottelun. Olimme iskän lapsuudenkodissa, mummolassa jossa ei enää Mummia ja Ukkia ole. Tuntui silti siltä, että Ukki katseli siellä jossain peliä meidän kanssa yhdessä, sillä olihan hänkin kova penkkiurheilija.
  • Kuinka iloinen olin kun Englanti löi Saksan. VIHDOIN se tapahtuu. Samana iltana tunsin ensimmäistä kertaa ikinä (?!) surua ruotsalaisten puolesta, kun Ukraina yllätti jatkoajan viime hetkellä ja eteni puolivälieriin. Eivät ne ruotsalaisetkaan aina ole onnekkaita.
  • Miten mieltäni lämmitti Espanjan jatkoaikavoitto Sveitsistä ja ilo pienten espanjalaismiesten kasvoilla.
  • Kuinka vapauttavalta Englannin neljä maalia Ukrainan verkkoon tuntui. Paino putosi kuvainnollisesti selästä ja joukkue lähti lentoon. TOIM HUOM. Pidin muuten Suomen putoamisen jälkeen Huuhkaja-paitaa aina päällä Englannin peleissä.
  • Miten ristiriitaiselta tuntui, että Englanti voitti kyseenalaisesti Tanskan välierässä. Olin iloinen, mutta samalla ottelu oli väärin voitettu.
  • Sen kun tajusin ennen loppuottelua, että olin voittanut EM-kisaveikkauksen jo ennen finaalin lopputulosta. Historiallista. Voitto sai minulle aikaan valheellisen jalkapallovelho-tunteen sekä halun kertoa siitä ihan kaikille koko ajan.
  • Miten hämmentynyt olin kun harmaan sijaan sateenkaaren värinen kauko-ohjattava Volkswagen toi pelipallon kentälle loppuottelussa. Ihanko tosissaan Uefa, ai että nyt sitten kuitenkin tasa-arvo kiinnostaa.
  • Sen ilon tunteen, jonka Luke Shawn nopea finaalimaali sai aikaan. Toisaalta tiesin jossakin takaraivossani, että maali tuli niin sanotusti liian aikaisin ollakseen ottelun voittomaali.
  • Ihailun mitä Gianluigi Donnarumma aiheuttaa. Hän on pelannut vakuuttavasti ainakin 15 vuotta Italian maalilla (liioittelen), mutta on silti vasta 22 vuotias. Miten se on mahdollista.
  • Sen surun mitä Rashfordin, Sanchon ja erityisesti Sakan epäonnistuneet rankut aiheuttivat. Saka joutui olemaan siinä ratkaisevassaroolissa ja oli sydäntä särkevää nähdä hänet pää paidassa itkemässä. Samaan aikaan joukkuekavereiden ja valmentajien suojaavat kädet ympärillä kertoivat, että tästäkin selvitään yhdessä.
  • Sen, kun Italian Chiellini nosti pytyn ilmaan, konfetti lensi ja myös keppien kanssa liikkunut ja juuri leikattu Leonardo Spinazzola oli mukana juhlinnassa. Pelkäsin, että hän loukkaantuu uudestaan.

Kiitos EURO 2020. Olit ikimuistoinen ja paras jalkapallon arvokisa ikinä.

Avainsanat:
Puheenaiheet Mieli Ajattelin tänään
ainokaisanen

Kaksi puolta

Jalkapallon Euroopan mestaruus ratkesi eilen myöhään yöllä, kun Italia voitti rangaistuslaukauksien jälkeen Englannin. Niin katkeran suolaista ja samaan aikaan iloista ja ihanaa. Toinen saa kaiken ja toiselle jää tyhjä kortti. Kilpaurheilussa voi olla vain yksi voittaja. Se on samalla urheilun ihanuus ja myös sen kauhein puoli. Häviäjä jää aina tyhjin käsin.

Italian kannalta ilta ja koko turnaus oli täyttymystä. Jälkikäteen on helppo viisastella, mutta jotain vastaansanomatonta joukkueen otteissa oli ihan ensimmäisestä pelistä lähtien. Muistan edelleen kesäkuun 11. perjantain ja Italian ottelun Turkkia vastaan. Kun maalihanat aukesivat, ilossa ja tuuletusten vapautuneisuudessa oli tuoreutta. Vanha Italia olisi ehkä ollut hillitympi, miettinyt enemmän jatkopelejä ja himmaillut sekä iloittelussa että maalimäärissä alkulohkossa. Uusi Italia on täysillä mukana joka hetkessä ja nauttien kaikesta.

Vaikka kaikki on uutta ja upeaa, niin silti myös jotenkin perinteikästä. Roberto Mancini ja muu joukkuejohto on vanhan koulukunnan miehiä, joilla on uudistunut ote valmennukseen. Joukkueessa on konkareita (Chiellini ja finaalissa maalin tehnyt Bonucci), jotka omalla kokemuksellaan paitsi rauhoittavat, niin myös pitävät kipinää yllä. He jos ketkä tietävät, ettei menestys tule sormia napsauttamalla ja häviö on aina mahdollista. Toisaalta Italian porukka oli täynnä myös uutta ja kunnianhimoista verta maalivahti Donnarumman ja loukkaantuneen ja kaikkien tietoisuuteen turnauksessa nousseen Leonardo Spinazzolan muodossa. Täydellinen kombinaatio kokemusta ja nuoruutta.

Vaikka kuinka toivoin Englannin mestaruutta, niin tavallaan jossain takaraivossani sen koko ajan tiesin. Tiesin, että Italia voittaa. Se oli selvää alkulohkon ensimmäisestä pelistä ja se oli selvää pillin vihellyksestä lähtien eilen. Ottelu oli ensimmäisellä puoliajalla osin Englannin hallussa, mutta samaan aikaan sitä jo pohti, että mitä juonia  Mancini ja kumppanit punovat ryhmityksen ja pelin kulun muuttamiseksi. Italia ei missään vaiheessa ollut paniikissa tai heittänyt toivoaan ja lopulta oli selvää, että miksi ei. Koska se oli täysin suvereeni voittaja ja ansaitsi mestaruutensa.

Englannin tie turnauksessa oli taas tunnustelevaa. Pikku hiljaa voittojen ja nollapelien myötä he saivat tuulta alleen ja alkoivat ikään kuin itsekin uskoa, että tämä voidaan voittaa. Englannilla tuntuu olevan joka turnauksessa sama kaava: mukaan lähdetään kovin odotuksin, mutta sitten pudotaan pois jollekin ennakkoon heikommalle häviten. Nyt ei käynyt niin, tuli vain seinä ja parempi joukkue vastaan. Olin optimistinen vielä ensimmäisellä puoliajalla ja uskoin voittoon, mutta sitten Italian painostuksen ja Englannin mielestäni liian passiivisen pelityylin myötä mestaruus alkoi lipua pois käsistä tavoittamattomiin.

Rangaistulaukaukset ovat varmaan jokaisen englantilaisen jalkapallofanin painajainen ja sitä ne olivat myös eilen. Tappio tuli kuitenkin eri tavalla kuin aiemmin. Ei ollut yhtä syntipukkia joka petti, yhtä joka epäonnistui. Harryjen kylmähermoisuus kosketti ja säväytti odotukset tietäen. Samoin Jordan Pickfordin otteet ansaitsevat kiitoksen. Olin kieltämättä hänestä eniten huolissani pilkkukisan alkaessa, sillä hänellä keittää helposti yli ja hän on hetkittäin huolimaton säheltäjä eikä niin ulottuva kuin Italian Gianluigi. Niin vain Pickford piti Englannin kuitenkin mukana pelissä ja siitä hän saa ottaa kunnian. Ylpein olen kuitenkin eniten kolmesta nuoresta pelaajasta, jotka uskalsivat astella pallon eteen tilanteessa, jossa koko kansakunnan odotukset, toiveet ja unelmat lepäävät heidän harteillaan. He astuivat esiin hetkellä, jossa olisi ollut niin helppo sanoa, että en halua, joku muu, ei tänään ja vierittää vastuu joukkuetoverille. En ymmärrä kuinka kukaan koskaan voisi syyttää ihmistä epäonnistumisesta tilanteessa, jossa on halunnut tehdä absoluuttisesti parhaimpansa ja sitten se on mennyt mönkään. Niin on varmasti käynyt meistä jokaiselle, mutta kenenkään meidän taviksen möhläykset eivät aiheuta kissan kokoisia uutisotsikoita vai vihapostia twitterissä. Rashford, Sancho tai Saka eivät minun jorinoitani koskaan kuule, mutta jos kuulisivat niin haluaisin vain sanoa sen, että ihailen heitä. Tuollaista rohkeutta ei näe usein ja varsinkaan noin nuoressa ihmisessä. Kaikki mahdollinen kunnia ja arvostus heille.

Englannille haluan sanoa, että aina on seuraava vuosi. Englannilla oli kisojen nuorin joukkue ja tässä tilanteessa seuraavasta vuodesta puhuminen on kaiken lisäksi täsmälleen totta. Qatarin (oi miksi, miksi Qatarin) MM-kisat pelataan jo ensi vuonna loppuvuodesta. Ei sillä, että ymmärtäisin mistään yhtään mitään tai että lajeja voisi verrata, mutta sanon tämän silti: Suomi hävisi vuonna 1994 jääkiekon maailmanmestaruuskisoissa finaalin rankuilla Kanadalle. Näitä ei voi verrata, mutta silti: joskus täytyy hävitä, jotta osaa myös voittaa. God save the Queen, mutta jalkapallo menee nyt tässä välissä Roomaan.

Avainsanat:
Puheenaiheet Mieli Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta