Huomenna on perjantai. Ihan tavallinen päivä. Päivä, joka voi muuttaa suomalaisen urheiluhistorian ja vaikuttaa syvimmällä mahdollisella tavalla suomalaisen urheiluihmisen psyykeeseen. Huomenna Suomi pelaa Liechtensteinia vastaan EM-karsintojen viimeisen kotiottelun. Voitolla mennään kisoihin. Ei olisi ennakkoon uskonut, että tällainen ottelu tulee aiheuttamaan tähän astisen penkkiurheiluelämäni suurimmat sydämen tykytykset.

En ole varma, olenko oikeasti katsonut livenä vuoden 1997 Suomi-Unkari peliä. Sen loppuratkaisu, sateessa holtittomasti lentävä ja kimpoileva pallo sekä Teuvo Moilasen takapuoli ovat jääneet mielen syövereihin ikuisesti. Siellä ne kummittelevat ja herättävät öisin. Aiheuttavat tuskan ja ahdistuksen hikeä. Se on alitajuntaan piirtynyt trauma, joka ei hellitä. Tulee esiin aina otteluiden loppuhetkillä, varsinkin jos on erehtynyt uskomaan, että voitto on tulossa.

Noin vuosi sitten toivo virisi. Pelattiin Kansojen liigaa. Huuhkajilla oli uusi, iloinen ilme. Pelejä voitettiin. Se oli uutta. Rive oli iloinen. Pukki teki maaleja ja Hrádecký huudatti yleisöä otteluiden jälkeen. Oli kutkuttava tunne, että jotain ainutlaatuista oli saatu alulle.

Muistan vannoneeni viime syksynä ääneen erään suomalaisen televisiosarjan kuvauksissa, että Suomi menee EM-kisoihin. Juontaja nauroi, eikä tätä pätkää ikinä näytetty telkkarista. Teemu Pukki lupasi Suomen menevän kisoihin EM-karsintojen lehdistötilaisuudessa joitakin päiviä sitten. Ensimmäinen ajatus oli, että oh hoh. Aikamoinen lupaus. Entäs jos jotain käy. Mitenkäs sitten. Toisaalta, jos kisoihin ei mentäisi, toteutumaton lupaus on pienin huolista.

Viimeinen ajatus historiallisen ottelun aattona on tämä: muistetaan kaikki nauttia. Tämä on vain jalkapalloa, mutta samalla jotain suurta ja ennenkuulumatonta. On etuoikeus päästä seuraamaan näitä otteluita ja tämän joukkueen peliä. On etuoikeus olla mukana tässä suomalaisen jalkapalloilun toivon ja ilon hitaassa, mutta varmassa heräämisessä. Niin monta karsintaa ja samalla elämää on lipunut ohi toivottomuuden ja apatian vallassa. Nyt siihen tulee loppu. Minä olen täysillä mukana. Minä lupaan, että Suomi menee jalkapallon EM-kisoihin.