Tiedättekö sen tilanteen, jossa joku näkemäsi asia hirvittää, mutta silti on pakko katsoa. Kurkistat naama irvistyksessä sormien välistä näkymää. Tekee pahaa katsoa, mutta katsot silti. Näet, että jotain tulee sattumaan, mutta jäät kuitenkin seuraamaan.

Jäin pohtimaan näitä ihmismielen kiemuroita eilen Valioliigakierroksen aikana. Evertonin ja Tottenhamin  välisessä kohtaamisessa portugalilainen Andre Gomez loukkasi jalkansa brutaalin näköisesti Son Heung-minin kanssa tapahtuneessa kontaktissa. Iltapäivälehdissä mässäiltiin Sonin itkusta ja Gomezin tuskaisista huudoista. Tunnustan: katsoin itsekin tuon pätkän nauhalta. Pahaltahan se näytti. Nilkka oli vääntynyt epäluonnolliseen asentoon. Siitä tiesi heti, että jotain sattui ja pahasti. Todellisempaa tilanteesta teki oman ja vastustaja joukkueiden reaktiot. Son itki hervottomasti ja Evertonin pelaajat yrittivät rauhoitella sekä Gomezia että Sonia.

Samalla tavalla muistan joskus katselleeni arvokisoissa hidastuksia siitä, kun pelaajien päät kolahtavat yhteen tai polvet muljahtavat. Kotikatsomossa melkein tuntee tuskan. Siis melkein. Sitten on taas lajeja, jotka rakentuvat tällaisten kontaktien ja iskujen varaan. Nyrkkeily ja vapaaottelu esimerkiksi. Niitä ei taas tule pahemmin seurattua. Ehkäpä se onkin juuri se odottamaton paha, mikä saa samaan aikaan kauhistumaan että liimaantumaan sijoilleen. Jalkapallossa tietyntyyppinen reaktioiden liioittelu ja teatraaliset eleet kaatuessa ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Sen vuoksi vakavat loukkaantumiset järkyttävät.

Toivon Andre Gomezille niin pikaista paluuta kentille, kuin mahdollista. Sonille toivon mielenrauhaa: kaikkea sattuu ja se ei ollut sinun syysi. Kaikille jalkapalloilijoille (Huuhkajille eritoten) terveyttä ja lämpimiä lihaksia.