Välierät ovat takana. Olo on kummallinen. Ehkä hiukan sekava. Iloinen toki, mutta myös hämmentynyt. Selitän teille miksi.

Italia-Espanja. Tämän ottelun ennakkoasetelma antoi olettaa Italian voittoa. Se oli ollut turnauksen aikana vakuuttava oikeastaan kaikissa vaiheissa. Vaikka esimerkiksi neljännesvälieräottelu Itävaltaa vastaan menikin jatkoajalle ja antoi ajattelemisen aihetta, Italia tuntui silti aina kampeavan itsensä ylimmäksi ja ohi. Espanja oli osoittanut yllättävän sinnikkäitä merkkejä sekin, mutta myös tehottomia ja turhautuneita. Sen vuoksi ajattelin ottelun olevan suht selvä peli. Kun se sitten alkoi, olin yllättynyt. Espanja piti palloa, hallitsi, kuten taktiikkana varmasti olikin suunnitellusti. Se kuitenkin teki Italiasta oudon haavoittuvan oloisen ja jopa ajoittain epävarman. Muistan miettineeni, että jos Espanja pelaa näin koko ottelun, niin se voittaa aivan varmasti.

Jalkapallo-ottelu on kuitenkin 90 minuutin mittainen ja mikäli siinä ei ratkaisua saada, niin peli menee jatko-otteluun (tämä on virallinen ja oikea ilmaisu, krömön vaan kaikille). Ja niin meni tämäkin. Italia johti peliä Chiesan maalilla 80 minuuttiin asti. Tuossa kohtaa joku on jo voinut alkaa odotella loppuvihellystäkin, vaikka ottelua oli toki jäljellä. Espanjan tasoituksen laukoi Alvaro Morata, epäonnen soturi ja parjattu hyökkääjä, joka ei intohimoisten kannattajien mukaan tee riittävästi maaleja ja tuhlaa tilaisuuksia toisensa perään. Moratan tuhlailusta voidaan olla montaa mieltä, mutta kyllä se vaan mieltä lämmitti, että juuri Morata onnistui tuon tasoituksen tekemään. Että hän sai olla se, joka kampesi Espanjan oikeasti mukaan peliin ja taisteluun. Että juuri hän sai osakseen sen ylenpalttisen pauhun ja joukkueen ja kansan pauhun.

Jatkoaika-ottelu oli puuduttavaa hieromista ja puurtamista, mutta niin vain ratkaisu venyi rangaistuslaukauskilpailuun saakka. Tässä kohtaa haluan lisäksi kertoa, että kaapeliyhteydet kotonani katkesivat juuri sopivasti tiistaina kellon lyödessä keskiyötä. Tämä oli ilmeisesti ihan suunniteltu huoltokatko, mutta aiheutti a. turhautumista ja ärsyyntymistä ja b. sen, että jouduin tihrustamaan jatko-ottelun lopun ja rangaistuslaukaukset puhelimen näytöstä. No. Onpahan jotakin muisteltavaa tyyliin ”se kerta kun katsoin EM-jalkapallon ratkaisuottelua huonosti toimivasta puhelimestani.” Rangaistulaukauksissa punnitaan henkistä kanttia ja myös maalivahdin taitoja. Espanjan Unai Simon on ollut pelottavan epävarma läpi turnauksen ja vaikka tätä häviötä ei voi pistää hänen piikkiinsä, niin tässä tilanteessa jos jossakin olisi kaivattu huippusuoritusta ja sitä kuuluisaa ylimääräistä venymistä. Ensiksi epäonnistui Alvaro Morata, aiemmin Espanjan hetkellinen sankari. Sitten vuoroon astui Italian Jorginho, omintakeisesta rangaistuspotkutyylistään tunnettu pelaaja. Tätä tietoa ei ollut kirjoitettu Unai Simonin hikipyyhkeeseen, sillä hän ennakoi väärin ja oli auttamattomasti myöhässä, kun Jorginhon laukaus lipui maaliin.

Italia pelaa loppuottelussa sunnuntaina. Se tuntuu tavallaan tosi tylsältä. Tarkoitan siis, että jos joku kertoisi ennen kisojen alkua, että Italia on finaalissa, niin siinä ei tuntuisi olevan mitään yllättävää tai tuoretta. Tämä on kuitenkin erilainen Italia. Intohimoinen, yllättävä, taktisesti taitava ja kärsivällinen. Kujeileva ja ärsyttäväkin (vrt. Chiellini ja Jordi Alban halailu rangaistuspotkukilpailun maalin arpomistilanteessa). Ennen kaikkea se tuntuu Italialta, joka nauttii koko sydämellään saadessaan pelata kansainvälisellä näyttämöllä voitokkaasti tauon jälkeen. Se tuntuu maalta, joka ei luovuta ja jaksaa odottaa tilaisuuttaa. Sitä tulee olemaan vaikea voittaa.

Englanti-Tanska. Italia saa vastaansa Englannin. Sanon nyt heti alkuun, että oloni oli ottelun jälkeen tosiaan jotenkin kummallinen. Tätä olin jännittänyt. Elätellyt toiveita ja haaveillut. Että jos nyt tulisi voitto, niin kuinka upeaa olisikaan pelata mestaruudesta. Miten historiallista se olisi ja kuinka paljon se merkitsisi. Kuinka paljon iloitsisin ja pomppisin riemusta. Tässä on kuitenkin pari muttaa. Ensinnäkin se tapa, millä voitto tuli. En ole mikään tuomaritoiminnan tai jalkapallon sääntökirjan asiantuntija, mutta kyllähän Raheem Sterlingiin kohdistuneesta ”kontaktista” tuomittu rangaistulaukaus tuntui heppoiselta. Videokuvista tuskin erottui kontaktia ja tuntui jotenkin väärältä, että koska erotuomari Danny Makkelie nyt sattui viheltämään rankun, niin siihen oli ikään kuin etsittävä syy videoista väkisin sen sijaan, että sitä olisi voinut perua. Muistan nimittäin, että VAR:n myötä rangaistuslaukauksia on myös peruttu. En olisi halunnut ratkaisua näin, että se aiheuttaa ikuisesti kysymyksiä ja jossittelua. Se tuntuu jotenkin väärältä ja vie pohjaa pois siltä ilolta, mitä voitto toi.

Toinen mutta oli se, että Englanti pelasi Tanskaa vastaan.  Minun olisi ollut helppo toivoa totaalihäviötä kenelle muulle tahansa (ei toki Huuhkajille!), mutta ei Tanskalle. Ei sen jälkeen mitä he ovat tässä turnauksessa kokeneet ja tehneet. Tuntuu absurdilta sanoa näin, mutta voi kun olisi voinut olla kaksi voittajaa. Tai että finaali olisi ollut Tanskan ja Englannin kesken. Tai jotain. Jotain muuta olisin toivonut Tanskalle kuin se, että he häviävät kyseenalaisen rangaistuspotkun jälkeen tehdyn maalin ja oman maalin seurauksena. Lisäksi vielä mainittakoon Kasper Schmeichelin häirintä rangaistuspotkun aikana. Ironista, että siitä huolimatta hän torjui Harry Kanen (huonon) laukauksen, mutta pallo kimposi torjunnasta niin hyvin tarjolle, että Harry ei enää hermostuksissaan laukonut siitä ohi. En tiedä minkälainen tilanne pitäisi olla (ehkä sitten EM- tai MM-kisojen välierä), että ajattelisin että haluaisin häiritä jotenkin fyysisesti vastapuolen pelaajaa, jotta hän ei onnistu omassa työssään. Tai siis että kai sitä kaikesta huolimatta aina haluaisi ensisijaisesti voittaa sillä, että on parempi. Ei siten, että on onnistunut sokaisemaan jonkun sopivasti hetkellisesti.

Nuoren Mikkel Damsgaardin vapaapotku maali oli uskomattoman hieno. Se rikkoi hermostuneen ja hutisyöttöjä tehneen Jordan Pickfordin ja Englannin kisanollan ja ravisteli joukkuetta sekä yleisöä. Tuntui, että kaikki ymmärsivät sillä hetkellä oikeasti, että Englanti voi tosiaan myös hävitä ottelun. Tasoitusmaali tuli nopeasti tämän jälkeen ja toki Englanti oli kauttaaltaan vahvempi jatko-ottelussa, joten omaatuntoa voi lohduttaa ajattelemalla, että Englannin maali olisi tullut tavalla tai toisella. Yhtä kaikki, peli on pelattu ja sillä on voittaja ja häviäjä. Olen todella onnellinen Englannin voitosta ja toivon, että he onnistuvat loppuottelussa tavalla, joka ei jätä kysymysmerkkejä siitä miksi he tiensä sinne selvittivät. Kaikesta huolimatta uskallan julistaa, että finaalissa kohtaavat turnauksen kaksi parasta joukkuetta. En malttaisi odottaa loppu-ottelua, mutta toisaalta en haluaisi, että tämä on koskaan ohi. Sunnuntaina näemme miten käy.