Paradoksi

Tiedättekö ne tilanteet, joissa neuvoo ja sanoo toista, kuin mitä itse tekee. Suutarin lapsella ei ole kenkiä ja niin edelleen. No. Itse muistutan töissä asiakkaille harva se päivä taukoliikunnan tärkeydestä. Tarkemmin sanottuna ohjeistan siitä, että asentoja olisi hyvä vaihtaa jo ennen kuin kroppa huutaa hoosiannaa ja niska on jumissa.

Tätä tärkeää ilosanomaa julistamaan olemme saaneet automatisoidun taukojumppaohjelman, joka keskeyttää työnteon aina noin tunnin välein. Ruudulle lävähtää minuutin kevyt jumppa. Luulen, että sen juontaa Sami Kuronen. Tärkeintä ei ole se mitä tekee, vaan se, että tekee. Edes jotain.

Olen pakoillut tätä velvollisuutta menestyksekkäästi kohta ainakin puolen vuoden ajan. Puhun ja paasaan tauotuksen tärkeydestä. Seuraavassa hetkessä näpytän henkihieverissä taukojumppaohjelman logoa piiloon tietokoneen näytöltä. ”Mene nyt siitä!” ”Eihän minulla ole aikaa.”

Aamun aloitan ylväänä ja hyvällä ryhdillä. Iltaa kohden olen kuin raihnainen vanhus niska kyyryssä. Nyt on käytävä taistoon. Eläköön taukojumppa! Eläköön liike ja sen antama lääke! En anna valtaa emännän kyhmylle tai someniskalle. Minua ette saa!