Pienet leijonan poikaset

Viime viikonloppuna ratkaistiin nuorten jääkiekon maailmanmestaruus. Nuorilla tarkoitetaan tässä tapauksessa nuoria poikia. Odotukset olivat korkealla, sillä olihan Suomi puolustava mestari sekä pojissa että miehissä. Oma lähimenneisyyden kisamuistoni on vuoden 2016 kotikisat. Finaalipäivänä oli kaamea pakkanen ja lunta maassa. Kun Venäjä tasoitti varsinaisen peliajan lopussa ajattelin, että tämä oli tässä. Kun Kasperi Kapanen teki voittomaalin jatkoajalle minusta tuntui, että juuri näin tämän oli tarkoitettukin menevän. Se ei olisi voinut mennä toisin.

Tämn vuoden kisoissa tahti oli toinen. Alkusarjan ottelut menivät niin ja näin, ajoittain todella heikosti. Raimo Helminen sai ennen kisoja oppia minulle niin rakkaalta Jukka Jaloselta. Uskallan sanoa, että osin sen ansiosta Suomi otti yllättäen voiton USA:sta puolivälierissä. Se nosti odotukset huippuunsa.

Lauantaina pöytä oli katettu.Ennen ottelua hehkutettiin Suomen menestyksen vuosikymmentä. Erätauon koosteessa Teemu Selänne puhui, kuinka suomalaisessa jääkiekkoilussa tehdään viimein jotain oikein ja se näkyy. Me olemme vihdoinkin maailman eliittiä. Kanada palautti meidät kuitenkin tylysti ja ansaitusti paikallemme. 5-0 tuloksessa ei ole jossiteltavaa. Ottelun alku oli kaoottinen. Pelaajia kävi sääliksi. Helminen näytti ajoittain olevan paniikissa. ”Ei tämän nyt näin pitänyt mennä.”

Luulen, että tämä tappio ja Ruotsille hävitty pronssipeli vain kasvattaa. Emme ole vielä eikä varmaan koskaan absoluuttisesti maailman parhaita. Joskus tarvitaan oikeaa hetkeä ja hiukan taikaa, että kaikki menee kohdalleen. Tämä tulos jättää sopivasti nälkää tulevaan penkkiurheilukauteen.