Pienissä häissä

Katsoin eilen Villiä korttia, joka on tällä hetkellä ehkä yksi hauskimmista tv-ohjelmista. Siellä käsiteltiin lyhyesti ja huumorilla urheilijoiden alkoholin käyttöä. Patrik Laine ja Lauri Markkanen ovat ilmeisesti absolutisteja. Koripallosta en tiedä, mutta lätkä ja olut ovat kuuluneet pitkään yhteen.  Sekä voiton että tappion hetkellä on juotu. Maajoukkuepaitaa ei ole olemassa ilman Karjala-logoa. Onhan meillä Karjala-turnauskin. Kyllä nyt aina yhden voi ottaa.

Itseäni henkilökohtaisesti ärsyttää tietyn tyyppinen alkoholin ja päihteiden käytön glorifiointi. Toki myönnän, että oma suhteeni alkoholiin on osin problemaattinen. Omassa perheessäni on ollut alkoholismia. Ei sitä kaikista kauheinta laatua, jossa lapset ovat olleet hangessa talvisin. Sellaista kuitenkin, jossa huomaa toisen persoonallisuuden muuttuvan alkoholin myötä, toinen on voinut huonosti eikä häneen ole voinut kunnolla luottaa. Viimeistään alkoholi on ongelma siinä vaiheessa, kun sen käyttöä yrittää lopettaa eikä se onnistu.

Itse juhlin nuorempana paljon. Kävin ulkona joka viikonloppu. Joskus jopa kaksi kertaa. Se oli tapa olla sosiaalinen ja puhelias. Koin itseni usein ihmisten seurassa ujoksi ja ahdistuneeksi. Juominen helpotti tätä tunnetta tehden sosiaalisen kanssakäynnin helpommaksi. Jälkikäteen koin morkkista, vaikka mitään varsinaisesti tyhmää ei olisi tullut tehdyksikään. 8 vuotta sitten päätin, että lopetan. En sen vuoksi, että olisin juonut liikaa tai poikkeavan paljon. Lopetin sen takia, koska tajusin että se määritti liikaa muiden ihmisten kanssa kommunikointiani. Luulin olevani parhaimmillani, kun join, vaikka asia oli usein toisin päin. Käyn edelleen joskus ulkona, mutta juon lähinnä vettä tai energiajuomaa. Nautin ajatuksesta, että voin olla kaikissa tilanteissa juuri sellainen kuin olen. Joskus voin olla hiljaisempi seinään tuijottelija, mutta sekin on ihan okei. Uskallan olla itseni.

Tämän pitkän ja ehkä kiusallisenkin avautumisen seurauksena päästään itse aiheeseen. Alkoholismi ja päihderiippuvuus ovat sairauksia. En jaksa ymmärtää niiden glorifiointia. Esimerkkinä toimii Jere Karalahti, joka on luonut pahan pojan ja karun imagonsa päihderiippuvuuden ympärille. ”Mitään en kadu” ja ”olen elänyt täysillä.” Voi olla, mutta joku läheinen siitä varmasti on kärsinyt. Nuorille jääkiekkofaneille tämä on myös pahin mahdollinen esimerkki. Annetaan ikään kuin ymmärtää, ettei huumeiden ja alkoholin käyttö vaikuta ammattilaisurheiluun ja että se on itseasiassa päin vastoin. Sinusta tulee vielä ihaillumpi, kun olet kokenut kovia vaikkakin omasta valinnoista johtuen. Päihderiippuvuuteen tulee puuttua ja sitä tulee hoitaa, mutta sen avulla ei tule saada sädekehää kuten ei muidenkaan sairauksien.

Aah. Voisin jatkaa vielä pidemmälle. Kuinka Altian listautuminen pörssiin pistää mietityttämään. Jari Sillanpää ja hänen viimeisin huumejuttunsa. Tämä kuitenkin menee ohi aiheen, jonka parissa pääosin haluan pysytellä. Haluan silti lisätä, että absolutismin kummastelu ihmetyttää. Ihminen joutuu melkein aina selittämään juomattomuuttaan. Juopunut ei taas selitä yhtään mitään. Olen törmännyt tilanteeseen, jossa minun koettiin olevan tunnelman tappaja koska en koskenut alkoholiin. Toki muiden humaltuessa tämä unohtui. Minusta on jotenkin hienoa, että Patrik ja Lauri ovat erilaisia nuoria. Tai itseasiassa varmaan aika tyypillisiä, kun nuorten juominen on kuulemma viime vuosina laskenut. Jota tapauksessa on hyvä, että on myös toisen tyyppisiä urheiluidoleita. Voiton hetkellä ei korkata kaljaa ja/tai kaaduta lentokoneen portaissa. Seuraavana päivänäkin muistetaan mitä on tehty eikä kaikkea laiteta kännin piikkiin. Kippis sille.