Pitkä matka kotiin

Englanti hävisi eilen välieräkamppailun Kroatiaa vastaan. Kroatian Mario Mandžukić teki maalin jatkoajalla eikä Englanti enää toipunut siitä iskusta. Ottelun jälkeen pelaajat jäivät kentälle lasittunut katse silmissään. Niin lähellä, mutta silti liian kaukana.

Katsoja ei luonnollisesti pysty ymmärtämään sitä, mitä urheilija käy pelin jälkeen henkisesti läpi. Koko uran päätavoite yhden suorituksen tai ottelun varassa. Onneksi omassa työssä ei ole samanlaisia riskejä. Toisaalta juuri nämä riskit tekevät urheilusta kaikesta sen arvoista. Jalkapallon MM-kisatkaan eivät olisi niin rakastettu ja merkityksellinen turnaus, jos ne järjestettäisiin vuosittain. Voitot ovat suuria ja tappiot romahduttavia.

Tämä on yksi syy miksi rakastan penkkiurheilua. Tai siis ei, tämän vuoksi rakastan urheilua. Se herkkyys ja rohkeus. Kaikki laitetaan peliin tietämättä lopputulemaa. Tavoitteen eteen ollaan valmiita tekemään ihan kaikki. Omassa elämässä huomaa liian usein ottavansa varman päälle ja välttelevänsä uutta ja riskialtista. Urheilussa taas ei voi menestyä, ellei laita ihan kaikkea peliin. Joitakin vuosia sitten teimme ystäväni kanssa haasteen, jossa oli tavoitteena tehdä joka viikko jotain uutta. Se saattoi olla jotakin yksinkertaista kuten uuden jugurtin ostaminen kaupasta. Toisaalta se saattoi olla myös jotain isompaa: esimerkiksi joku jännittävä esiintymistilanne tai uuden harrastuksen aloittaminen.

Tästä kaikesta pääsen aasinsillalla kahteen johtopäätökseen. Elämässä ja urheilussa ei voi saavuttaa mitään, ellei uskalla laittaa itseään peliin ja alttiiksi myös pettymykselle (toim. huom. jugurttiesimerkki). Tavoitteen täytyy olla suurempi kuin pettymyksen pelko. Toinen johtopäätös on se, että vielä ei ollut Englannin aika. Pelaajat ovat nuoria ja aina on seuraavat kisat. Tämä on tulos, josta voi pitkästä aikaa olla ylpeä. Jalkapallo ei vielä tullut kotiin, mutta matka on alkanut.