Puhu hiljaa olympiakullasta

Pekingin olympialaisten viimeinen viikonloppu on edessä. Suomi on kerännyt tähän mennessä kuusi mitalia ja ainakin yksi on vielä tulossa. Mahdollisesti se kaikista kaunein.

Mennään ajassa taaksepäin. Olen joskus aiemminkin muistellut menneitä talviolympialaisia ja niiden jääkiekkoa, mutta käydään vielä kerran jossain siellä kaukana. Oma ensimmäinen tuskani on vuodelta 1998 ja Naganon olympialaisista. Kuuntelin autoradiosta, kun Venäjän Pavel Bure mätti kiekkoja Suomen maaliin välierässä. Vaikka pronssi tuntuikin kaiken sen välieräsurun jälkeen kirkkaalta ja Ari Sulander kohosi sankariksi, jäi siitä silti jotakin hampaankoloon. Kulta tuntui kaukaiselta mahdottomuudelta, johon Suomi ei välttämättä koskaan yltäisi.

Seuraavien Salt Lake Cityn olympialaisten osalta Suomen peleistä ei ole paljon muisteltavaa. Ainoa mikä on jäänyt mieleen, on Ruotsin Tommy Salo ja Valko-Venäjän pomppukiekko. Sattuu sitä siis muillekin. Siitä on hyvä siirtyä suuren, uskallanko sanoa jopa kansallisen trauman pariin eli Torinoon ja vuoteen 2006. Silloin Suomi pääsi ensimmäistä kertaa ikinä olympiafinaaliin ja kirkkain mitali oli käden mitan päässä. Muistan peliä katsoessani, kun menin jo hetkeksi sinne loppusummerin kohdalle ja kuvittelin sen ilon, riemun ja onnen mitä voitto olisi kaikille tuonut. Sitä ei koskaan tapahtunut, koska Suomi hävisi Ruotsille karvaiden vaiheiden jälkeen 3-2. Sakke Kuosmanen lauloi Finlandiaa pimeällä Kauppatorilla helmikuiseen yöhön kokoontuneille sureville kannattajille ja Leijonille. Vaikka hopea on huikea saavutus, ei se tuolloin tuntunut siltä.

Sen jälkeen on tullut hopeaa sekä Vancouverista että Sotšista. Edellisestä Pyeongchangin kierroksesta en edes halua puhua, koska siellä oli päävalmentajana hän, jonka nimeä en mainitse. Nyt on kuitenkin kaikki toisin. Kultainen Jukka ”Nallekarhu” ”Jugi” Jalonen on tuonut onnen ja ilon takaisin suomalaiseen jääkiekkoon. Jukka tuntuu saavan pelaajista aina sen parhaimman ulos ja kaikki pelaavat joukkueen puolesta yhteisellä pelillä. Jukan kommentit finaalivastustajaan liittyen (”Aivan sama”) ja puolivälierän Sveitsivoiton hyvään oloon liittyen (”Ei tule hyvä olo, paha olo koko ajan”) ovat nannaa korvilleni. Hän ei iloitse ennen kuin tavoite on saavutettu ja tavoite on nyt kullassa.

Pekingin olympiaturnausta ennen ja sen aikana on kirjoitettu paljon siitä, kuinka Suomi ja Leijonat ovat ennakkosuosikki turnauksen voittajaksi. Totta on, että Suomi on pelannut pääosin eurooppalaisella joukkueella uskomattoman hyvin viime vuosien turnaukset ja mestaruuksia on tullut. Itse en ole vielä uskaltanut mennä sinne asti. Tuntuu kuin jo sen sanan sanominen langettaisi synkän kirouksen koko finaalin ylle. Ei saa ajatella voittopokaalia, Maamme-laulua ja iloa, koska se kaikki voidaan viedä meiltä pois niin äkkiä ja raa´asti. Pelottaa, että pettymys on liian suuri ja suru valtava. Hys hys lehdet ja muut. Ei ilakoida vielä, vaan ollaan ihan hissukseen.

Sen kuitenkin uskallan ennustaa, että sunnuntaiaamun peli tulee jäämään jokaisen suomalaisen penkkiurheilijan mieleen ikuisesti. Olen onnellinen siitä, että joukkue on tiensä sinne raivannut ja että saan todistaa sen historiallisen hetken. Olympiafinaaleita ei ole siinä määrin, että niihin olisi vielä turtunut. Leijonat ja Jukka: antakaa kaikkenne. Meidän kannustuksesta se ei ainakaan jää kiinni.