Raja on ylitetty

Ilmoitin itseni juoksutapahtumaan. En oikein itsekään tiedä, miten näin on päässyt käymään. En edes pidä juoksusta. Nyt on kilometrit ja tavoitteet, että kuinka kauan saa kestää. Ei. En ole juoksemassa mitään maratonia tai edes puolikasta, vaan ihan kevyen 10 kilometrin matkan. Silti minua alkoi jo nyt jänskättää.

Pakko on minulla se pahin liikunnan vihollinen. Olen niin monta mukavaa harrastusta tuhonnut sillä, että siitä on tullut aikataulutettua toimintaa tai kylkipistoksen kanssa toteutettua pakkopullaa. Juoksemisen suhteen olen yrittänyt olla rennompi. Olen käynyt lenkeillä vain, jos on huvittanut. Juossut juuri niin kauan, ettei ole alkanut ketuttaa. Tehnyt asioita mukavuusalueella, koska se nyt vaan on kivaa.

Juoksutapahtumassa jännittää eniten se, että maalissa otetaan aikaa. Lopettaakin toki voi, jos siltä tuntuu. Olisi se silti noloa keskeyttää kymmenellä kilometrillä, kun muut juoksevat maratoneja räkä poskella ja varpaat verillä. Ristiriitaista on myös se, että vaikka kaiken toivoo olevan nopeasti ohi, niin liian nopsaan ei voi kuitenkaan juosta tai tulee täydellinen simahdus. Koitokseen on vielä hetki aikaa. Pystyn kehittelemään vaikka minkälaisen syysflunssan tai muun sairauden, joka estää osallistumisen, koska sydänlihastulehdus. Vähän kuitenkin myös kutkuttaa. Voisinko minä olla sittenkin kaikkien vuosien jälkeen sellainen ihminen, joka harrastaa juoksua ihan oikeasti. Aika sen näyttää.