Surkuti surkuti

Minulla menee olosuhteet huomioon ottaen hyvin. On koti, on ruokaa, on seuraa, on työ, jota voi tehdä etänä. Mutta: penkkiurheilua ei ole näkyvissä moneen, moneen kuukauteen. Kaikista kauheinta on se, että kaikki tulevan kesän kohokohdat ovat yhtäkkiä kaikonneet vuodella eteenpäin. Jalkapallon EM-kisat, Tokion Olympialaiset. Jos rehellisiä ollaan, niin olisihan ne jääkiekon miesten MM-kisatkin olleet aika kivat toukokuussa.

Te ette nyt ymmärrä. Ihmiselle, jonka elämä rytmittyy urheilukisojen mukaan tämä on kova kolaus. En voi aloittaa kisoihin perehtymistä ennakkoon, koska niihin on vielä vuosi aikaa. En voi ilkamoida kummallisten lajien katselulla (jousiammunta, pöytätennis) tai uppoutua joukkueiden kokoonpanojen tarkasteluun. Jos karanteeni loppuu, joudun ehkä viettämään aikaa ulkona television kelmeän valon ja sisätilojen sijaan. Tämä ei nyt mene suunnitelmien mukaan.

Katson uusintoja ja vanhoja koosteita mielelläni, mutta se ei silti ole sama asia. Koska tiedän lopputuleman, ei tapahtumien seuraamisessa ole samalla tavalla hengen ja sielun voimissa mukana. En katso otteluita sormien välistä volyymit poissa peiliheijastuksen kautta. Syke ei nouse. En ahdistu. Tarkkailen otteluissa ihan eri asioita, koska tiedän lopputuleman. #Onpas tuolla hauska ilme.” ”Miksei tuosta ollut hidastusta.”

Toisaalta, voin lohduttautua sillä, ettei tällä hetkellä moni muukaan asia ei mene suunnitelmien mukaan. Ei ole muillakaan helppoa. Ja tosiaan, jos ihan rehellisiä ollaan, niin urheilu on tässä pientä. Tärkeintä on se, että mahdollisimman moni pysyy terveenä ja elossa ja ettei valtion tai yksittäisten ihmisten talous kaatuisi aivan täysin. Korona pistää mukavasti prioriteetit kohdilleen. Kiitti vaan.