Syke nousussa
Olin erään crossfit-tyyppisen harjoittelukeskuksen näytetunnilla. Odotukset eivät olleet korkealla. Lähinnä siis itseni suhteen. Olin parisen päivää aiemmin tehnyt hyppyihin painottuvan alaraajatreenin, minkä seurauksena pakarani ja reiteni olivat täysin jumissa. Tiedättekö sen olotilan, kun et pysty jarruttamaan istumaan menoa, vaan putoat tuolille. Olin siinä jamassa.
Tunnilla oli vastassa kaksi energistä naista. Pinnallinen ihminen voisi kutsua heitä jumppapirkoiksi. He tuntuivat kuitenkin aidosti olevan innoissaan esittelemästään konseptista. Iällä ei pitäisi olla mitään väliä, mutta mainittava on, etteivät he myöskään olleet ihan parikymppisiä. Pystyin siis ottamaan heidät todesta, kun he painottivat oman olon kuuntelua ja sitä, kuinka jokainen tekee omalla maksimillaan harjoituksia. He olivat uskottavia omassa roolissaan tsemppaamassa ja kannustamassa meitä pelokkaita untuvikkoja uuteen harjoittelumetodiin.
Lämmittelyn jälkeen vuorossa oli itse treeni, joka koostui koko kehoa kuormittavista perusliikkeistä. Mukana oli joitakin harjoitusvälineitä. Kello käyntiin. Pieni palautus ja sitten toiselle pisteelle. Alkuun tunnustelin hiukan oloa. Alkaako ärsyttää? Alkaako väsyttää? Alkaako hapottaa? Tuntuuko liian pahalta?
Kaikkea tätä kyllä. Ja silti: ylitin itseni. Yllätyin kuinka hyvin jaksoin. Hiki tuli, syke nousi, puuskutus kuului, naaman punaisuus näkyi monen kymmenen metrin päähän. Yhtä kaikki, jaksoin viimeiselläkin kierroksella antaa kaikkeni. Olo oli huikea. Tämä on se fiilis, mitä liikunnalla ja urheilulla haetaan.
Olen nyt noin parisen vuotta tavalla tai toisella harrastanut liikuntaa itsenäisesti ja yksin. Käynyt salilla, juossut (joitakin kertoja), tehnyt HIIT-tyyppisiä treenejä. Lähtökohtaisesti aina yksin. Kaikki kiinni omasta mielentilasta ja siitä, kuinka hyvin juuri sillä hetkellä jaksaa. Nyt kaiken juju oli siinä, että paikalla oli muita. Ohjaajat huusivat kannustuksia. Vaikka he varmaan sanoivat samat jutut kaikille, niin kyllä vaan se ”tosi hyvin menee” tuntui juuri siinä hetkessä taivaalliselta. Ai meneekö!!? Ihanko oikeasti?!
Täten päätinkin, että lisään nihkeään viikko-ohjelmaani mahdollisuuksien mukaan jotakin yhteisharjoittelua. Se voi olla ryhmäliikuntaa (”jaksaa jaksaa”) tai sitten yhteistä tekemistä ystävien kanssa (pakko jaksaa, jos tuo toinenkin jaksaa). Kun oma motivaatio on ajoittain kadoksissa, niin yhdessä tekemällä sitä ei edes tule miettineeksi. Menen, koska on sovittu. Teen, koska käsketään. Liikun, koska tuo toinenkin.