Tähän on tultu

Huuhkajat pelaavat seuraavan viiden päivän sisään historialliset ottelut. Huomenna kohdataan Bosnia-Hertsegovina vieraissa ja tiistaina on vastassa Armenia kotona. Vettä on virrannut ja vuosia vierinyt siitä, kun viimeksi pelattiin pelejä, joilla oli oikeasti merkitystä. Jos joku olisi sanonut neljä vuotta sitten, että Suomi on kisapaikassa kiinni seuraavissa karsinnoissa, en olisi uskonut. Olisin halunnut uskoa, mutta se olisi ollut valetta. Mixun (ja vähän Hansinkin) jättämät arvet olivat syvät ja vuotavat.

Kotikatsomosta käsin suurin vaaran  paikka tulevissa peleissä on lienee se, että ajatukset karkaavat liian pitkälle liian aikaisin. Ennen peliä tai pelin aikana. Jos ollaan häviöllä, saatetaan alkaa panikoida. Jos johdetaan, saatetaan yrittää varmistella. Ehkä mietitään jo juhlintaa tai Tim Sparvia juoksemassa alasti Helsingin keskustassa (tämän hän on ilmeisesti luvannut kisapaikasta).

Myös kotona on tärkeää pitää pää kylmänä. Ei puhelimen pläräilyä tai liian aikaista tuulettamista. Liian monta kertaa on pallot pomppineet ja tilanteet kääntyneet päälaelleen. Vasta tuomarin vihellykset peliajan loppuessa vapauttavat piinasta. Joskus seuraa helpotus, ilo ja nauru. Joskus itku, viha ja pettymys.

Omalta osaltani sanon tämän: olen valmis. Olen valmis kaikkeen. Iloon, suruun, kauhuun ja riemuun. Hyvät Huuhkajat: antakaa minulle unohtumattomia elämyksiä ja elämää suurempia tunteita. Lupaan olla mukana kaikessa, niin hyvässä kuin pahassakin. Entisaikojen apatia on vaihtunut tunteen paloon. Se kertoo siitä, että tällä kaikella on jokin merkitys. Minulle. Ehkä sinullekin. Suomalaisille yleensä. Nämä ovat niitä hetkiä, joiden vuoksi seuraan urheilua. ”UU-uh”.