Taistelu sisälläni

Minua laiskottaa. On jo laiskottanut jonkin aikaa. Paradoksaalista on se, että juuri nyt minulla olisi eniten tekemistä. On työ, on uudet opinnot, harrastukset ja liikunta. Mutta. Minun tekisi vain mieli maata sohvalla, katsoa jotain aivotonta höttöä ja syödä suklaata. Koiran rapsutus on suurin rasitus mitä siedän.

Urheileminen ei maistu. En sano, että olisin sitä välttämättä tehnyt mitenkään tavoitteellisesti aiemminkaan. Nyt on kuitenkin entistä takkuisempaa. Mieleni alkaa heti askarrella kaikenlaisia tekosyitä, kun pohdin salille menoa. Entäs jos jumppaankin kotona? Tai jos teen työpaikan salilla treenin? Illalla voisikin juosta koiran kanssa? Kaikki ajatuksia, joiden tietää jo ennakolta olevan toteutumattomia.

Olen tästä vastahakoisuudestani huolimatta pystynyt ylläpitämään jonkinlaista liikkumisen rutiinia, mutta ajatukset ovat muualla. Tänään kävin salilla. Mietin melkein koko treenin ajan, että koska voi lähteä pois. Milloin voi poistua ilman, että se näyttää kummalliselta. Toki kotiin mennessä oli hyvä olo ja uskon takapuoleni kasvaneen millimetrin verran.

Mitä tällaiselle ololle voi tehdä? Onko ookoo vain käpertyä sohvalle. Paahdanko eteenpäin ja rimpuilen mukana. Vastausta ei ole. Onneksi tänään on perjantai, on viikonloppu aikaa miettiä ja huomenna tulee jalkapalloa.