Tappion huuma

Suomi hävisi Kreikalle 1-0 torstai-iltana. Kauan eläköön Huuhkajat. Tällä tappiolla varmistettiin lohkovoitto ja jatkopelit. Tänään illalla edessä on lohkon viimeinen peli Unkaria vastaan vieraissa. Olo oli torstain pelin jälkeen ristiriitainen. Tulos varmisti lohkovoiton, mutta peli hävittiin. Joukkue juhli kannattajien kanssa, vaikka taululla oli tappiotulos. Mitä ihmettä.

Nämä ovat niitä pieniä iloja. Pieniä askelia kenelle tahansa muulle, paitsi ei suomifudikselle ja suomalaisille jalkapallofaneille. Sanon ihan suoraan, että olin jo menettänyt toivoni. Siis ennen kuin Kansojen liiga edes oli alkanut. Iskuja tuli Mixun aikana tasaiseen tahtiin. Tuskan oikein tunsi katsomoon saakka ja pelaajien laskenut itsetunto tuntui suoraan kannattajan sielussa. Hans Backen aikaiset pelit haluaisin vain unohtaa. Mutta en voi.

Ajattelin ennakkoon, kuinka saan kirjoittaa tänne syksyn aikana surkuhupaisia ja sydäntä riipaisevia tuntemuksia tappion ja pettymysten käsittelystä. Päivitellä, ettei miksi me ei ikinä voida onnistua. Kuinka olemme aina tuomittuja häviämään. Palloliiton voisi hakea konkurssiin ja siirtää rahat johonkin toiseen lajiin. Päästäkää pelaajat jo kotiin. Free Pukki jne.

Hähää. Ei mennytkään syksy niin. Mitään ei olla vielä varsinaisesti voitettu, mutta jo jatkopaikka on historiallinen saavutus. Suomi ei ole ikinä mennyt jatkoon missään karsinnoissa. Ja varsinaiset karsinnat ovat edelleen vasta edessäpäin.

Teen ensi viikolla tarkempaa analyysia ja pohdintaa, mutta sitä ennen sanon tämän. Kävi tässä loppujen lopuksi miten tahansa, niin on tämä vaan hienoa. Tuntea iloa ja sydämen pohjasta purkautuvaa onnea, kun Pukki viimeistelee loppuminuuttien voittomaalin. Vitsailla Huuhkajien voittoputkesta. Nähdä Arajuuren vettyneet ja verestävät silmät täynnä iloa. Olla hyvillä mielin pelipäivän jälkeisenä aamuna. Uskoa monien, niin monien vuosien jälkeen taas siihen, että kyllä mekin voimme joskus onnistua. Kiitos jo tässä vaiheessa Huuhkikset.