Tuhansien murheellisten laulujen maa

Niin siinä sitten kävi. Suomi hävisi naisten jääkiekon MM-kisojen finaalin USA:lle. Tämän ei pitäisi olla uutinen, sillä niin vankasti pohjoisamerikkalaiset ovat naisten kiekkoa hallinneet. Tapa, millä tappio tuli, piirtyy taas kerran jonnekin kansallisen tajunnan takaraivoon.

Minulla oli kahden näytön ilta. Toisesta katsoin vaaleja ja toisesta lätkää. Vaalistudion lähetys oli edellä ja siellä jo julistettiin uutta mestaria. Riemuitsin. Nauroin. Laitoin onnitteluviestejä. Samaan aikaan Espoossa haettiin Mestari-lippikset kaukaloon. Ilo oli ylimmillään.

Sitten sattuma puuttui peliin. Tuli videotarkistus. Tuli pitkät sekunnin. Minuutit. ”Eihän tämä nyt näin voi mennä”. Kyllä muuten meni. Maali hylättiin. Suomi jatkoi pelaamista aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ottelu venyi rangaistuslaukauksiin ja siellä tuli noutaja. USA kruunattiin mestariksi ja meille jää ikuisesti jossiteltavaa.

Tämä oli vääryys. Ryöstö. Painajainen, joka olikin totta. Tällaiseen me suomalaiset olemme tottuneet. On voittoja, jotka muistetaan. Mutta tappiot ne vasta jäävätkin kollektiiviseen mieleen. Tällaisten tapahtumien tulosta on se ikuinen häviön pelko. Vaikka johto olisi mitä tahansa, niin aina vähän kauhistuttaa. Vaikka maali olisi tehtynä, niin ennen tuuletusta kannattaa katsoa tuomarin suuntaan. Itku pitkästä ilosta. Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa.

Ainakin nyt tiedämme, että kaikki, siis ihan kaikki, on mahdollista. En tarkoita nyt sitä tuomarisekoilua, vaan sitä, ettei Suomen naiskiekkoilijoille ole mikään mahdotonta. Rajat on rikottu. Lasikatto on sirpaleina. Tarvittiin ne ensimmäiset tienraivaajat, jotka näyttivät, että se onnistuu. Sitä ei voi kukaan ottaa meiltä pois.

puheenaiheet ajattelin-tanaan uutiset-ja-yhteiskunta
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *