Tunteiden vuoristorata

Innokkaan penkkiurheilijan arki on tunteiden vuoristorataa. Tällä hetkellä suurinta jännitystä tarjoaa Suomen miesten jääkiekkomaajoukkueen otteet MM-kisoissa. Kolme ensimmäistä peliä olivat yhtä ilotulitusta. Voin sanoa, etten itse historiasta muista yhtään turnausta, joka olisi alkanut näin vakuuttavasti. Leijonat ovat kyllä usein voittaneet ennakkoon heikompia vastustajiaan turnauksissa (välillä on myös hävitty), mutta usein turnausten alkua on leimannut tietty nihkeys. Nyt ensimmäiset ottelut sujuivat kuin tanssi ja peli kulki kuin unelma. Olin valmis antamaan kaiken anteeksi Lauri Marjamäelle.

Työpaikan kahvipöydässä käytiin hauskaa keskustelua siitä, että olisiko Leijonien jo syytä hävitäkin yksi ottelu. Kuuntelin Cmoren studiokommentaattorina olleen Jukka (tähän sydän-emoji) Jalosen mietteitä siitä, kuinka vaikeat hetket hitsaavat joukkuetta yhteen. Että jos kinkkisin peli onkin vasta se ratkaiseva, niin sitten voidaan olla vaikeuksissa. Työkaveri sanoi, että nyt olisi syytä vaan nauttia ja iloita, kun voitetaan. Ei miettiä turhaan sitä, että nyt ei tule henkistä kasvua, kun ei hävitä.

Sitten tuli keskiviikkoilta ja Tanska-peli. Sen Suomi hävisi. Lopussa oli hienoa taistelua, kun Granlund teki tasoitusmaalin. Ajattelin siinä kohtaa, että kyllä tästä punnerretaan voittoon. Se ei kuitenkaan riittänyt, vaan Tanska-pirulainen meni ohi ja voitti. Tappion kehittävä vaikutus tulee vasta sen oikeanlaisen käsittelyn kautta. Toivon hartaasti, että Leijonissa hallitaan myös tämä henkinen puoli.

Mitä tästä sitten pitäisi ajatella. Heittää hanskat tiskiin. Late petti sittenkin. Itku pitkästä ilosta. En aio antaa periksi eikä sinunkaan pitäisi. Turnaus on onneksi pitkä ja jostain kumman syystä suomalaiset tuntuvat aina syttyvän paremmin altavastaajan asemassa. Siksi odotan innolla lauantain Kanada-peliä.

Olen paljon parjannut Lauri Marjamäkeä enkä usko sen hetkeen loppuvan. Sen voin kuitenkin todeta, että aiemmista turnauksista tuttu pelaajien ilmeitä ja olemusta vaivannut apatia on loistanut poissaolollaan. Pelaamisesta on huokunut ilo ja into. Välillä ehkä liiankin kanssa, kun vastustaja on päässyt läpiajoihin, mutta sittenkin. Parempi ajaa seinää päin täysillä, kun miettiä hiljaa hissutellen, että mitäköhän tuolla seinän luona on. Tämän osin epäselvän metaforan kautta haluan sanoa, että olen innoissani Suomen tämän hetkisen maajoukkueen pelityylistä ja pelaamisesta. Ilon kautta eteenpäin.