Turussa tavataan

Puhelin piippaa. Joku kommentoi kuvaan. Toinen hehkuttaa viestillä. Tuntemattomat lähestyvät. Ai ai. Ei tätä voi suureen urheilujuhlaan verrata, mutta lähellä ollaan. Pääsin maistamaan omaa viittätoista minuuttiani viime torstaina. Lauloin televisiossa. Laulut jatkuvat.

Nyt ymmärrän paremmin ihmisiä, jotka jäävät kiinni somekommenttien ja -kehujen tulvaan. Minulle niitä tuli maltillisesti. Hyvä niin, sillä olin ihan taivaissa jo siitä. Tunsin olevani maailman paras. Ihanin. Upein. Täydellinen. Toki seuraavana päivänä piti mennä töihin ja kerätä koiran kakat maasta. Sellainen pitää sopivasti ihmisen nöyränä.

Oman lisänsä ja herkkyytensä tähän kaikkeen tuo elämän rajallisuuden tajuaminen. Äsken lähti Matti. Nyt Olli. Yhtenä hetkenä ollaan tässä ja toisena poissa. Sattumaa ja järjettömyyttä kaikki tyynni.

Loppujen lopuksi: on tämä jännää. Olla telkkarissa niin, että kuka vaan voi nähdä. Kommentoida. Kehua. Haukkua. Mitä vaan. Kaiken otan kiitollisuudella vastaan. On tämä upea kokemus. Olla mukana. Olla.