Urku auki

Loppukirissä on jotain maagista. Se hetki, kun voimat eivät enää riitä ja sitten ne riittävätkin. Rytmin vaihdos. Kasvoilla näkyvä tuska, joka jollain tavalla voitetaan. Se ratkaiseva rutistus, joka vie vastustajan edelle. Askelten päättäväisyys. Silmistä kuvastuva pohjaton voitontahto.

Eilen todistin monta mieleenpainuvaa loppukiriä. Miesten 5000 metrin loppukilpailu tuntui ennakkoon Norjan ja Etiopian taistolta. Sitä se ei lopulta ollut, sillä Norja ja Ingebrigtsenin veljekset hävisivät selvästi. Sen tiesi jo siinä vaiheessa, kun Henrik jäi jälkeen.

Naisten 800 metrin loppukilpailussa Ugandan Halimah Nakaayi löysi ylimääräisen vaihteen loppukaarteessa. Sen näki kirin alkaessa, ettei muiden vauhti vain riitä. Naisten 3000 metrin esteissä taas ei ollut tarvetta varsinaiselle kirille, koska Kenian Beatrice Chepkoechin vauhti pysyi ylivoimaisena koko juoksun ajan. Tavallaan tylsä kilpailu, mutta ylivoimaa ei voi kuin ihmetellä ja kunnioittaa.

Kunnon kiriä katsoessa kotikatsomossakaan ei voi istua paikallaan. On pakko nousta seisomaan. Melkein elehtiä, kuin juosten, itsekin. Miten ne sen tekevät. Saavat jotain irti, kun kaikki on jo annettu. Laittavat uuden vaihteen silmään, vaikka bensa (tai dieseli) on jo periaatteessa loppu. Siinä hetkessä en halua pohtia sen tarkemmin dopingia tai muita vilunkipelejä. Haluan vain nauttia siitä, kun ihminen ylittää omat rajansa ja antaa kaikkensa.