Veikkausliiga – Mikä mättää?

Nyt kun kaikkialla hekumoidaan euroliigojen alkamisesta, niin on hyvä muistaa, että yksi liiga on ollut käynnissä läpi kesän. Veikkausliiga nimittäin. Minkä vuoksi ihmiset eivät innostu suomalaisesta sarjafudiksesta? Minkä vuoksi minä en innostu siitä?

Olen menneinä vuosina käynyt pikkuveljeni HIFK-faniuden vuoksi joitakin kertoja HIFK:n kotipeleissä. Pari kertaa olin mukana jopa Stadin derbyssäkin. Siellä oli tunnelmaa. Muista tulleeni paikalle hiukan myöhässä. Heti löydettyäni veljeni, minut tempaistiin zorbas-tyyppiseen letkaan tanssimaan ja laulamaan. Tätä jatkui koko ottelun. En ole sellaista irrottelevaa tyyppiä ainakaan ihan kaikissa tilanteissa, mutta tuossa hetkessä oli vain pakko antautua muiden mukana hurmokseen. Nyt HIFK pelaa Ykkösessä, HJK on ryssinyt murskatuloksin europelinsä eikä tunnelin päässä näy valoa.

Tuntuu kuin Veikkausliigan ja yleensä suomalaisen seurajalkapalloilun rappiosta olisi puhuttu aina. Joka vuosi hämmästellään yleisökeskiarvoja ja sitä, että mikseivät ihmiset vaivaudu katsomoihin. Sama kertautuu suuremmassa mittakaavassa Huuhkajien kohdalla, vaikkakin maajoukkueen peleissä yleisöä tuntuu silti riittävän. Menestystä sitten taas ei.

Itse muistan vieläkin HJK:n vuoden 1998-1999 Mestareiden liigaan nousun ja ne pelit. Tuloksena oli yksi voitto, kaksi tasuria ja kolme häviötä. HJK jäi lohkovaiheeseen, mutta jolloin tavalla se ei haitannut. Oli vain niin upeaa olla mukana. Jotain tällaista buustia suomalainen jalkapalloilu kaipaisi tällakin hetkellä. Jonkun yksittäisen joukkueen tason nostoa kovassa paikassa. Toki se ei tule tyhjästä, vaan pohjan täytyy olla kunnossa. Jotenkin vaan en voi käsittää esimerkiksi HJK:n tämän vuoden euroesityksiä. Tai siis että onko joukkue kansainvälisessä vertailussa oikeasti noin huono vai oliko kyseessä vain huono päivä. Tai siis 3 huonoa päivää.

Stadin derbyssä oli hyvää jalkapallohuuman alkua. Sekin tuhottiin liiallisella byrokratialla ja varovaisuudella. Toki ymmärrän, että HIFK:n kannattajajoukoissa, Stadin kingeissä, oli osin vaarallistakin häiriökäyttäytymistä. Toisaalta mellakkavarustuksessa olevat poliisit ja ratsupoliisit eivät ainakaan rauhoita tällaista porukkaa, vaan päinvastoin provosoivat ihmisiä riehumaan. Derbyssä olin havaitsevani suomalaiselle fudikselle harvinaista tunteen paloa ja kannattajauskollisuutta. Ottelu ei ollut ihan sama, vaan oman joukkueen eteen oltiin valmiita heilumaan ja laulamaan täydet 90 minuuttia ja tarvittaessa enemmänkin. Tällaista ilmiötä tulisi vaalia, eikä yrittää taltuttaa.

Tuntuisi jotenkin tekopyhältä vedota ihmisiin, että ”hei, menkää kattomaan suomifudista”. Enhän tee sitä itsekään. Sen kuitenkin sanon, että ilman rahaa seurat eivät voi pyörittää laadukasta junioritoimintaa. Ilman junioritoimintaa, urheilevista lapsista ja nuorista ei seuloudu tulevia maajoukkuepelaajia ja kansainvälisen tason futaajia. Ei tule uusia Litmasia ja Hyypiöitä (Hyypiö!!). Ei tule europelejä eikä arvokisoja. Jotain tarttis tehdä.