Vihdoin

Tänään hetken kuluttua kello 22 Suomen aikaan pilli soi ottelun alkamisen merkiksi Rooman Stadio Olimpicolla. Jalkapallon EM-kisat alkavat ja samalla suomalaiset ottavat yhden harppauksen eteenpäin urheiluhistoriassa. Suomi on ensimmäistä kertaa ikinä mukana. Matka on monin tavoin ollut pitkä.

Muistan, että siitä on vain parisen vuotta, kun Villissä kortissa vitsailtiin siitä, koska Suomi on kisoissa. Dramatisoidussa komediapätkässä kaikki panelistit olivat harmaita ja vanhoja eikä Suomi vielä silloinkaan ollut selviytynyt karsinnoista eteenpäin. Vuonna 2019 kaikki edeltävä oli johdattanut maajoukkueen pisteeseen, jossa se vihdoin tavoitti jotakin sellaista, mitä kukaan ei ollut aiemmin saavuttanut. Taivaankappaleet olivat kohdillaan ja joku voima läsnä. Ihan tavalliset ihmiset, pelaajat ja valmentajat tekivät työn, mutta sen työn tulos ja tekemisen tuska tuntui kaikissa suomalaisissa jalkapallokatsojissa. Se tuntui syvällä ytimessä ja se tunne kantaa edelleen.

Ensimmäinen ottelu on ihana alkupala, Italia-Turkki. Minulla ei ole suuria odotuksia, sillä itse peli riittää. Maailma on ollut viimeisen puolitoista vuotta yhtä epävarmuutta ja ahdistusta, joten kisojen alkaminen antaa uskoa, että edes joku asia on ennallaan. Jalkapalloa pelataan taas arvoturnauksessa. Ihmiset voivat keskittyä peliin, omien maiden ja suosikkijoukkueiden kannattamisen ja unohtaa hetkeksi maalliset murheet, koronan ja kaiken sen mukanaan tuoman pelon. Sen hetken ja oikeastaan koko kisojen ajan saamme olla osa yhtenäistä maailmaa, jossa pienen pallon yksinkertaiset liikkeet aiheuttavat joko riemua tai tuskaa. Se on niin ihanan yksinkertaista. Tästä se nyt vihdoin alkaa.