Yksin vai yhdessä
Minä tykkään katsoa urheilua pääosin joko yksin tai pienessä porukassa. Liika häly ahdistaa. Pahimmassa tapauksessa muiden ihmisten kanssa kommunikointi voi jopa häiritä sen tärkeimmän eli urheilun seuraamista. Toki tiedostan, että omassa luonteessani on perustavanlaatuista vikaa. Sen vuoksi olen pyrkinyt kehittämään itseäni.
Muistan, kun katsoimme pienellä kaveriporukassa Suomen miesten jääkiekkomaajoukkueen Torinon olympialaisten finaalipeliä Ruotsia vastaan vuonna 2006. Toinen ystäväni ilmoitti jo heti pelin alkuun, ettei usko Suomella olevan mitään mahdollisuuksia. ”Ei Suomi tätä kuitenkaan voita.” Minua ärsytti sanoinkuvaamattoman paljon. Hyvän penkkiurheilijan sääntö numero 1: oman joukkueen voittoon uskotaan viimeiseen sekuntiin asti. Jos halutaan ajatella laajemmin, niin yhdistän tämän saman filosofian myös elämään yleisesti. Kun toivot hyviä asioita, niiden toteutumiseen täytyy uskoa. Tällä uskomisella ei välttämättä ole mitään merkitystä lopputuleman kanssa, mutta itse peliin (tai elämään) heittäytyminen on paljon mukavampaa näin.
Toinen urheilun seuraamiseen liittyvä asia on sen kokemuksen henkilökohtaisuus. Olen huomannut, että jos kyseessä on erityisen tärkeä ottelu tai muu urheilutapahtuma, niin haluan seurata sitä rauhassa. Niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, ajattelen että suojelen sillä tunteitani. Haluan olla rauhassa ärtynyt tai ahdistuskimppu jos pelitapahtumat menevät mönkään. On inhottavaa joutua olemaan iloinen ja sosiaalinen tilanteessa, jossa sellainen ei huvita. Saatan olla ajoittain hiukan erakkoluonne, mutta ei siitä sen enempää tässä kohtaa.
Käyn ehkä pari kertaa vuodessa seuraamassa urheilua ihan paikan päällä. Yleensä kyse on ollut jostain joukkueurheilutapahtumasta. En kuitenkaan pysty rinnastamaan kotioloissa tapahtuvaa urheilun seuraamista sen katsomiseen hallissa. Ne ovat kuin kaksi eri asiaa. Hallissa on leipää ja sirkushuveja, tanssityttöjä (miksei ole tanssipoikia?) sekä melua ja häiriötekijöitä. Omasta budjetista johtuen pelitapahtumisen seuraaminen on usein hiukan sinne päin, sillä niiltä omilta penkeiltä ei välttämättä näe tapahtumia niin tarkasti. Toisaalta taas fiilis ja tunnelataus ovat erilaisia, kun pääsee seuraamaan asiaan oikeasti panostavien fanijoukkojen kannatuslauluja ja tanssia. Kotona television äänimaailmaa ympäröi yleensä hiljaisuus tai erilaiset syömisen äänet. Ajoittain hiljaisuuden saattaa toki keskeyttää jäätävän tarkka analyysi pelitilanteista, kuten esimerkiksi lauo perkele, miten ei muka voi tuosta onnistua sekä klassikkosanontani mä en kestä tätä.
Yhtä kaikki, vaikka pidän urheilun seuraamisesta ensisijaisesti privaatisti, niin rakastan sitä yhteistä tunnekokemusta mikä siitä tulee. Sitä, että tiedän miljoonien muiden ihmisten päivittelevän ja eläytyvän ottelun tapahtumiin samalla tavoin. Joskus aiemmin mainitsin siitä, kuinka kerrostalossa saattaa kuulua naapurihuoneistoissa huutoja Suomen tehdessä maalin. Siinä on jotain sisintä lämmittävää. Siellä se joku toinenkin jännittää sydän syrjällään, mitä seuraavaksi tapahtuu.