Kuolleen miehen kosketus

Heräsin tuossa eräs päivä kesken päiväunieni siihen, että joku puristi kädestä minua. Tunsin selvästi somet kiertyneenä käteeni, lämmön joka tuli siitä sekä puristuksen jälkeisen tunteen. Hätkähdin ei ketään missään…. 

Jäin ymmälleni istumaan sängylleni ja ajattelin, että mielikuvitus tekee tepposia, joku lihasnykäys tai jokin se vain oli vai oliko sittenkään?? 

Menneisyydessäni on eräs ihminen joka on minun elämäni suurin rakkaus, tämän rakkauden vuoksi en ole voinut ikinä rakastaa ketään niinkuin häntä, ai miksikö tämä rakkaus ei sitten kestänyt. Noh, valotan hieman. 
Olimme teinejä, jouduin muuttamaan pois lastenkodista perhekotiin. Vannoimme ikuista rakkautta ja sitä, että palaamme toistemme luokse, kunhan pääsen pois perhekodista.
Vuodet vierivät, minä muutuin, hän muuttui. Kuulin kuinka hänenllä alkoi mennä elämässä ”lujempaa” ja itselläni taasen oma elämä alkoi mennä jotenkuten raiteilleen ja aloin viisastumaan ja tietämään, että elämä ei voi mennä niin niinkuin olin siihen asti elänyt. 

Yläasteen jälkeen pääsin ammattikouluun joka oli samalla paikkakunnalla missä tämä minun elämäni rakkaus asui. Monesti kevarilla tuli käytyä paikoissa missä vietimme aikaa, kävin katsomassa asuntoa jossa hän asui, muistelin menneitä hetkiä kaiholla, mutta ikinä en kuitenkaan saanut kerättyä rohkeutta itseeni niin paljon, että olisin mennyt oven taakse, miksi? No siksi, että tunsin olevani ihmisenä jotain muuta kuin aiemmin…
 
Vuodet kuluivat, muutin pääkaupunkiseudulle, olin mukamas onnellinen, kunnes taas elämä oli siinä pisteessä, että huomasin kuitenkin sen jonkun puuttuvan elämästäni, vaihdoin miestä kuin sukkia, yritin etsiä sitä tunnetta, jonka joskus menetin. 
Muutin paikkakunnalle, jossa tämä perhekoti sijaitsi, tunsin olevani kotona. Täällä syntyi myös ensimmäiset lapseni, (rakkauteni on suurinta maailmassa heitä kohtaan, mutta se side onkin sitten aivan eri mistä tässä puhun), mutta se suuri rakkaus miestä kohtaan kuitenkin puuttui,  yritin kuitenkin hammasta purren kitkutella, mutta minusta ei ollut sellaiseen kulissi elämään. 

Aikaa kului ja törmäsin entiseen lapsuuden kaveriini, jonka kanssa tunsin jotain, tunsin kuuluvani yhteen jonkun kanssa …vihdoinkin. Koomista tässä on se, että tämä ja ensirakkauteni ovat täsmälleen samannimisiä (etunimet) .Alku huuman jälkeen, muutimme tänne paikkakunnalle, minun pyristelyistäni huolimatta, jossa tämä suuri rakkauteni kohde asui.
Meidän elomme alkuhuuman jälkeen ei ollut onnellisimmasta päästä, elin nyrkin ja hellan välissä, miehen tehden mitä huvittaa ja kenen kanssa huvittaa. Sinnittelimme kuitenkin useamman vuoden yhdessä.
Aloin ajattelemaan taas enemmän ja enemmän tätä suuren rakkauteni kohdetta (tosin en ollut ikinä häntä kokonaan unohtanutkaan),  aloin olla valmis kohtaamaan hänet, olin vuosikaudet kerännyt rohkeutta siihen, että joku päivä me vielä nähdään. Tiesin, että hänellä ei kovin hyvin mennyt, elämässä oli päihteet, alkoholi ja muutenkaan asiat ei ollut ihan reilassa, mutta silti, halusin hänet vielä nähdä, täyttää toiveen, että palaan hänen luokseen! Olin vihdoin valmis! 

Muutin lapsieni kanssa omilleni ja elämä tuntui taas mukavalta, kunnes eräänä päivänä kuulin, että tämä rakkauteni kohde oli pyörällä ajautunut rekan alle ja kuollut, jo pari vuotta takaperin! 
Romahdin sisäisesti, tätä kuitenkaan kenellekään näyttäen, eihän kukaan tiennyt tunteistani, ei tiennyt, että edelleen osa sydämestäni kuului tuolle ensirakkaudelleni! 

Tuosta onnettomuudesta on nyt kulunut 12vuotta ja kuusi päivää, enkä toisinaan halausi vieläkään uskoa tapahtunutta… 

Olen viime kesästä alkaen yrittänyt etsiä tämän ensi rakkauteni hautaa, koska on ollut tunne, että haluan päästä sanomaan hyvästit hänelle, sinne viimeiseen lepopaikkaan. Etsin, etsin ja vieläkerran etsin, en löytänyt, kunnes vihdoin tänä maanantaina löysin sen! Itkin,juttelin, itkin, juttelin ja itkin, olin hysteerinen. Tunsin sanoinkuvaamatonta ikävää! Laskin haudalle pienen sydämmen ja hautasin sormuksen lähemmäs häntä, sormuksen joka olisi kuulunut hänen sormeensa. 

Keskiviikkona vierailin uudestaan, tällä kertaa olonioli paljon rennompi ja pystyin juttelemaan hänelle ilman, että olisin ollut hysteerinen. Sytytin kynttilän, silittelin kiveä ja puhdistin nimen. Tuntui, että joku kuunteli minua. Olo oli vapautunut, tuntui siltä, että nyt elämäni on saanut uuden käännekohdan. 
Tiedän, että tuo hänen hautansa on paikka, jossa tulen vierailemaan loppu elämäni hyvin usein, olinhan vihdoin löytänyt hänet! 

Viimeisinä sanoinani kuiskasin hänelle, että tulethan joskus vierailemaan vaikka unissani, silittäen hiuksiani….

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *