Istun hiljaa hämärässä makuuhuoneessamme, vasemmalla puolellani nukkuu puolisoni rauhallisesti. Leveät hartiat tukkien takana väijyvän pimeän oviaukon.

Jaloissamme koiran uniaan näkee 2 pentuamme. Kurkotan ottaakseni toisen heistä syliin, hautaan kasvoni samettiseen turkkiin ja alan itkeä. Pentu nuolee iloisena kyyneleet kasvoiltani. Rakastaen. Suojelen sinua äiti kaikelta, pentu kuiskaa.

Jo 12 vuotta, 2 kuukautta ja 26 päivää olen herännyt öisin, kun joku vetää jalastani, tai oviaukossa seisten, tuijottaa minua. Tuolloin pelkään, sellaista pelkoa en muutoin koe. Pelko, joka jähmettää minut paikalleen, kylmää vereni ja pysäyttää hengityksen. Ei ääntäkään. Vain minä ja mieleni demoni.

Mieheni on jo tottunut öisiin herätyksiini, vaikka ei niitä aamuisin muistakkaan kovin tarkasti. Karkottaa pimeyden laittamalla valon päälle ja sulkemalla minut lämpimään syliinsä. Kaikki on hyvin, hän kuiskaa, ennen kuin vajoaa takaisin uneen.

Jälleen itku, syvältä tuleva korina vavisuttaa kehoani. Kestääkö tätä loppuelämän? Mietin jälleen, miten mieheni voi olla tälläisen sekasotkun kanssa.

Koirammekin nukahti uudelleen, rauhallisesti hengittäen sylissäni.

Lämpö turruttaa ajatukseni, koko kehoni. Nukahdan. Vain nähdäkseni painajaisia.

Unessa olen kotikaupungissani, etsimässä veljeäni. Kävelen hiljaisella torilla, liian hiljaisella.

Pelko alkaa nousemaan pintaan, missä kaikki ovat, mitä tapahtuu?

Nopeutan askeleitani.

Keskellä toria näen sen, veljeni pukeutuneena punaiseen puseeroonsa. Juoksen, juoksen niin lujaa kuin vain suinkin voin. Lähempää huomaan jonkin olevan vinossa. Veljeni on veren peitossa, kasvot puoliksi kadonneet. Hymy, jota niin rakastin, on poissa. Jäljellä riekaleinen iho, verta valuvat haavat. Niin iloisesti virnistävät silmät ovat haalenneet, poissa elämänilon tuoma pilke. Musta paksu tukka, veren tahraamana kasvoille valahtaneena.

Huudan, huudan niin että keuhkoni tuntuvat halkeavan. 

Jalkani eivät toimi, hengitykseni on käynyt vaivalloiseksi. Ajatukseni hämärtyy.

Tiedän vain, että minun on päästävä hänen luokse, halattava koko pienellä ruumiillani rakasta veljeäni. Karkottaa paha ajatus pois hänestä. Suojella.

Juoksen, juoksen silti välimatkaa pienentämättä. Veljeni kaikkoaa kauemmas ulottuviltani. Ääntäkään ei kuulu, vaikka kuinka yritän huutaa. Olen täällä, tule takaisin. Minä olen täällä!

Herään jälleen, tunnen veljeni partaveden tuoksun ilmassa. Peitän kyyneleiden juovittamat kasvoni käsilläni. Kello on 4 aamulla. Pian mieheni herää ja lähtee töihin.

Makaan hämärässä, silittäen koiraamme. 

Tyhjiin ajatuksiini kadonneena.