Don’t know about you but I’m feeling twenty-two.
”Sä et kyllä ikinä enää voi sanoa mitään mistään muitten blogityttöjen postauksista ku itelläs on neljä samanlaista kuvaa peräkkäin”, kuului poikaystäväni suusta eräänä iltana.
Lähes samanlaisia kuvia olikin muutama, mutta puolustuksekseni sanon, että yhteensä neljässä kuvassa oli kolme eri paitaa, mitä mies ei tietenkään huomannut.
Olen silloin tällöin sortunut arvostelemaan blogeja, joissa postaus koostuu kymmenestä samanlaisesta asukuvasta. En kyllä vieläkään nää järkeä siinä, miksi samannäköisiä kuvia on oltava 20 peräkkäin. Joka tapauksessa olen viime aikoina siirtynyt reilusti lähemmäksi aiemmin avoimesti inhoamiani päivän asu -blogeja, ja aloin pohtia omaa bloggaamistani ja ennakkoluuloja muotiblogeja ja -bloggaajia kohtaan – taas.
Luin elokuun Trendistä Virpi Salmen jutun sukupolvien välisistä eroista. Salmi osui naulankantaan pohtiessaan kaksvitosten ja kolmevitosten eroavaisuuksia (hyviä esimerkkejä totuuksia ylläolevassa kuvassa), ja viittasi tekstissään esimerkiksi Mungo-Annaan, joka edustaa Salmen mielestä tämän päivän tyypillistä itsevarmaa ja unelmiaan tavoittelevaa parikymppistä. Salmi itse edustaa X-sukupolvea, niitä kolmi-nelikymppisiä.
Salmi kuvaili Y-sukupolvea, meitä parikymppisiä, esimerkiksi näin:
Muita yleistyksiä – joskin ainakin omalla kohdallani paikkansa pitäviä lausahduksia – olivat muun muassa
”Kun minulle on vaikeaa käydä brunssilla (heti heräämisen jälkeen pitäisi lähteä ruuhkaisiin buffetpöytiin olemaan sosiaalinen), viereisen pöydän yyt poskisuutelevat toisiaan, kehuvat toistensa mekot (nelikymppisillä on farkut, aina farkut) ja vaihtavat kielen sujuvasti englantiin, kun seurueen jäsenen intialainen IT-alalla oleva poikaystävä tulee paikalle.”
”Jokainen alle kolmekymppinen on lentänyt halpalennolla Berliiniin, New Yorkiin tai Brisbaneen. Joka toisella asuu tuttuja Pariisissa, ja kaikki ymmärtävät paremmin englantia kuin savoa.”
Juuri tällaista maailmankuvaa muoti- ja lifestyle-blogit mielestäni suurimmaksi osaksi edustavat. On laadukkaita kenkiä, vaatteita ja laukkuja, ihania (pätkä)työpaikkoja, lomamatkoja ja sunnuntaibrunsseja, ja joka toisessa Instagram-kuvassa kilistellään skumppalaseja tai esitellään salaattiannoksia.
Näistä ihanista, kauniista ja arkea piristävistä asioista – tai oikeammin niiden vääryydestä – on käyty kriittistä keskustelua blogien kommenttibokseissa ja netin keskustelupalstoilla yhtä kauan kuin blogejakin on ollut olemassa. Eikä loppua näy. Luin hetki sitten Kaikki mitä rakastin -blogin Eevan ajatuksia blogeissa esiintyvästä liian ihanasta elämästä, ja huokaisin 181 kommentille syvään. Luulisi, että muutaman viime vuoden aikana tämäkin aihe olisi koluttu loppuun, mutta ei, ihmiset jaksavat edelleenkin ärsyyntyä siitä, että toisella on kivaa, ja että bloggaaja osaa nauttia niin elämän pienistä kuin suuristakin iloista.
Virpi Salmi totesi osuvasti tekstissään, että meille Y-sukupolvelle tärkeintä on se, että on kivaa. Ehkä näin laajaan ihmisryhmään ajatusta ei täysin voi yleistää, mutta ainakin lifestyle-blogeja pitäviin ja niitä seuraaviin parikymppisiin kuvaus sopii. Jospa se kivan elämän tavoittelu onkin juuri se, mikä ärsyttää. Se, mitä meitä vanhemmat eivät voi ymmärtää tai se, mikä saa ikäisemme kadehtimaan. (Tiedetään, tiedetään, ei kaikki muka ole kateellisia menestyneille bloggaajille. Bitch please.)
Kivan elämän paheksuminen tulee esille kommenttiboksien lisäksi ihan oikeassakin elämässä. Kadulla katsotaan merkkilaukun kantajaa nenänvartta pitkin, korkkareissa sipsuttava, Stockan paperikassia kantava tyttö saa peräänsä ivallisia huutoja (been there..), ja vanhemmat ihmettelevät nuorempien elämänmenoa ja nykypäivän arvoja. Viimeksi sain kuulla omista valinnoistani isältäni, hän kun ei voinut millään käsittää, miksi haluan asua aivan Helsingin ydinkeskustassa ja käyttää vähät rahani kalliiseen vuokraan. Nokun se on kivaa.
En tiedä, onko ratkaisu tämän hetkisessä taloustilanteessa hyvä, mutta minulle esimerkiksi asunto on asia, johon haluan panostaa ja jonka eteen teen enemmän töitä. Ja niin ovat myös ne laadukkaat laukut ja tyttöjen viikonloppureissut ja -brunssit.
Isäni jaksaa paasata säästämisestä ja siitä, että nykyään ei voi tietää tulevaisuuden työtilannetta varmaksi, ja että hommat saattavat loppua millä hetkellä hyvänsä. Hän edustaakin Salmen kuvailemaa, 45 vuotta samassa työpaikassa työskentelevää yksilöä, joka pitää pätkätöitä yhtä suurena uhkana kuin ruttoa. Omalla kohdallani nykyinen epävarmuus kaikilla elämän osa-alueilla on synnyttänyt säästämisen ja ainaisen varmistelun sijaan vastareaktion, ja haluankin elää mieluummin päivä kerrallaan ja nauttia jokaisesta hetkestä.
Tätä samaa jokapäiväistä kauneutta, onnea ja ihanuutta ammennan blogeista, ja haluan tuoda sitä esiin omastakin elämästäni. Jokainen tietää, ettei elämä ole ruusuilla tanssimista. Mielestäni nykypäivän parikymppisten pyrkimyksessä sitä kohti ei kuitenkaan ole mitään väärää.
Virpi Salmelle kiitokset ajatuksia herättävästä tekstistä ja Trendille kivasta kuvituksesta.