Lilyssä on mietitty, puhuttu, kommentoitu, ihmetelty ja kauhisteltu viime aikoina luultavasti enemmän kuin koskaan. Kantaaottavia tekstejä ja niihin sadelleita kommentteja on ollut ilo lukea – kuten moni muukin, olen itsekin juuri nyt oivaltanut, kuinka fiksuja tyyppejä täällä pyörii. Keskenään eri tavoin ajattelevia ja erilaisia asioita arvostavia, mutta fiksuja.

En enää palaa Natan äänestämättömyyteen, Emmin feminismiin, koko Ruskeat tytöt -blogiin tai Pupulandian Instagram-nostoihin. Niiden sijaan olen pohtinut koko viikonlopun Toimituksen palstalla käytyä kehityskeskustelua ja siitä nousseita sivulauseita.

Olen pohtinut niin, että aivoihin sattuu. (Pohtimisen lisäksi aivoja saattaa kyllä kiristää tämä ruudun jatkuva tuijottelu ja eilinen boolikin, mutta eiköhän pointti ole selvä.) Pohdintaa ei helpottanut yhtään, että törmäsin kaiken kukkuraksi tähän postaukseen, jossa pohditaan, tyhmentävätkö naistoimittajat naislukijoita (entisestään?).

Kaikkien kolmen (ja oikeastaan myös noiden ensimmäisten neljän) linkin takaa löytyy kommentteja siitä, että Lilyyn, ja suomalaisen naisen elämään yleensä, tarvittaisiin lisää syvyyttä ja yhteiskunnallista keskustelua. Jotain pintaa parempaa, muotia merkityksellisempää ja aivoja ja ajatuksia yleisesti haastavaa. Että höpöhöpö lifestyle-blogit ja niiden kirjoittajat ovat ihan jees, mutta kuka niitä oikeastaan lukee/kaipaa/arvostaa.

Tajuan jokaisen lukemani kommentin viestin ja olen monen kanssa samaa mieltä siitä, että Lilyn lisääntynyt, syvällinen ja ihmiskunnan ulottuvuuksia kummasteleva keskustelu on valtava rikkaus. Vietin itsekin tällä viikolla monta tuntia erinäisiä tekstejä lukien, kommentteja tihrustaen ja keskusteluja seuraten. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että maailmani avartui jälleen hieman enemmän, ja tulen varmasti jatkossakin oivaltamaan uusia asioita pelkästään täällä Lilyssä seikkaillen.

Mutta.

Jäin ihmettelemään, kuinka nuivaa muoti-, kauneus- ja lifestyle-blogeihin suhtautuminen nykyään tuntuu olevan. Jäin miettimään myös sitä, miksi tunnen itseni huonommaksi ihmiseksi siksi, etten jaksa kahlata päivän päätteeksi läpi pitkiä, poliittisia tai yhteiskunnallisia mielipidekirjoituksia ja niiden kommenttiketjuja. Miksi tunnen syyllisyyttä siitä, että seuraamani blogit ovat täynnä tyyliä ja sitä kuuluisaa pintaa. Miksi kerron vähän häpeillen, että joo mä pidän semmoista hömppäblogia.

Tiedättekö, kuinka maailmassa on sellaisia yleisesti hyväksyttyjä tai helposti hyväksyvää nyökyttelyä kerääviä asioita? Niin kuin nyt vaikka luonnollisuus vs. silikonit, vasemmisto vs. oikeisto, päivän asu vs. päivän ajatus, kansainvälinen vaateketju vs. paikallinen putiikki tai kierrättäminen vs. kuluttaminen. Ihan jokainen tietää, kumpi näistä vaihtoehdoista kannattaa sanoa ääneen, vaikka sisimmässään ajattelisikin toisin. Ja sitten jos tekee toisin, saa ensin puolustella valintaansa ja sitten sitä kuraa niskaan.

Usein ihmetellään, miksi bloggaajat kirjoittavat ihmiselämän suhteen aivan epäolennaisista asioista, eivätkä kerro esimerkiksi omista mielipiteistään tai ota kantaa tärkeisiin asioihin. Olen itsekin aikoinani ihmetellyt tätä, sillä eihän oman mielipiteen sanominen tässä vapaassa maassa mikään rikos ole.

Nykyään tuntuu, että on.

Kyse ei siis ole siitä, etteikö mulla olis ihan hitokseen sanottavaa tästä yhteiskunnasta ja siinä eläjistä, vaan siitä, etten jaksa tahdo voi käyttää kaikkea vapaata aikaani sen miettimiseen, miten kukakin nyt ymmärtää sanomani, miten vastaisin tälle kommentoijalle, tuleekohan tämä mielipiteeni tulevaisuudessa ikävästi vastaan, muutankohan kantaani viikon päästä tai pitävätköhän kaikki minua nyt kamalana tyyppinä. Näitä nimittäin tulen miettimään varmasti aivan tarpeeksi mahdollisella toimittajan urallani.

Paitsi tietysti, jos valitsen suunnakseni viihteellisemmän ja pintapuolisemman tien. Minusta on ihanaa olla tekemisissä asioiden kanssa, jotka ovat kivoja ja kauniita. Jokaisen elämään ja tähän maailmaan mahtuu ihan saatanan paljon paskaa, enkä siksi ymmärrä, mikä siinä on niin väärää, että niistä asioista, uutisista, ahdistavista ajatuksista ja keskusteluista haluaa hetkeksi irti. Kyllä, tiedän, #etuoikeus ja #kupla, mutta hetken hellittäminen ei ymmärtääkseni tarkoita sitä, että olisi tyhmä tai täysin välinpitämätön.

Joskus on kysytty, mikä voisi olla tavoitteeni toimittajana. Sama vastaus kävisi myös siihen, mikä on tavoitteeni bloggaajana ja miksei ihan vain ihmisenäkin: luoda tähän maailmaan kauniiksi paketoituja paloja, jotka ilahduttavat, viihdyttävät, vievät ajatukset hetkeksi muualle, inspiroivat, naurattavat tai saavat olon pikkuisen aikaisempaa kevyemmäksi.

Minusta maailmaa voi nimittäin parantaa myös kauneutta lisäämällä, ei vain rumuutta poistamalla.

Toim. huom. Ei se muotibloggauskaan kuulkaa aina niin kepeää ole! Siitä on hömppä ja kauneus kaukana, kun asukuvattava keksii, että ”Hei kokeillaan sitä Angelica Blickin hiustenheilautusjuttua, se näyttää niin siistiltä!!” ja asukuvaaja (mies) haluaisi vain viettää rauhallista sunnuntaita. Että kyllä täällä kivojen kuvien takana saadaan ihan samanmoiset kinat ja väännöt aikaan kuin siellä tiedostavilla keskustelupalstoillakin!

Jos jaksoitte lukea tänne asti, teillä on ehkä motivaatiota kertoa, millaista sisältöä tämän blogin lukijat, satunnaiset Lilyssä kävijät ja muut sivulle eksyneet toivovat? En ole tainnut ikinä kysyä, mikä teidän mielestänne on kaikkein parasta? Kerro siis, miksi juuri sinä jaksat (vai jaksatko) palata hömppäjuttujeni pariin?

Translation: Sometimes I wonder why in hell I wanna post nice ootd pics and talk about nice things. Then I remember it’s nice. Please don’t (verbally) murder me.