Vastaus (yli)painokeskusteluun.

Sieppaa.JPG

Toimituksen blogissa herätettiin keskustelua painosta. Muutaman bloggaajan kirjoitukset nostettiin esiin ja kommentteja sateli.

Mitäpäs muutakaan. Aihe on yhteiskunnassamme varmasti yksi puhutuimmista ja nousee aika ajoin pinnalle syystä tai toisesta. Tosin usein ihan ilman syytäkin. Viimeisimpinä mielessäni ovat juurikin tämä saako mies odottaa naisen pysyvän mitoissaan -keskustelu sekä ihanan Sanumarian kirjoitus siitä, että nykyään on hyväksyttävämpää olla tyytyväinen itseensä 20 kg ylipainoisena kuin laihduttaa.

Minun oli tarkoitus keksiä tbt-postausta, mutta onhan tämä nyt paljon herkullisempi aihe. Olen yrittänyt olla ulkomuotoasioista hiljaa, mutta nyt ei pinna enää riitä. Tässä siis oma panokseni (yli)painokeskusteluun. Huom. Ei herkkäsilmäisille.

IMG_20131003_211523.jpg

Olen aina ollut pikkuinen. Mittaa ei ole siunaantunut kumpaankaan suuntaan, ja henkilökohtainen normaalipainoni on keikkunut terveydellisestikin normaalin rajoissa. Faktat pöytään. 161 cm ja 56 kg. Ohuet sääret ja sormet, mutta vähän pehmoisempaa tuolla keskikohdilla.

Olen kuitenkin liikkunut koko ikäni enemmän tai vähemmän, joten lapsuudenkotini hyvin herkkupitoisista kaapeista ei muodustunut vihollista, vaan olen aina voinut syödä sen pullan hyvällä omallatunnolla. Geenien kannalta aivan erilainen ruumiinkuvakin olisi mahdollinen, sillä liikunnan jättämisellä ja ruoan lisäämisellä on välitön vaikutus vartalooni, ja kiloja vatsamakkaroita tulee helposti muutama lisää.

Vaikka oikeasti se lihominen ei ole niin helppoa. Ylipainoa 30 vuoden ajan tutkinut professori Pertti Mustajoki kertoo Hesarin hullun hyvässä ja silmiä avaavassa, Saska Saarikosken kirjoittamassa artikkelissa, että yksi painokilo syntyy esimerkiksi 28 hillomunkista. Syö kuukauden ajan päivittäinen ylimääräinen munkkisi, ja lihot kilon. Jatka samaa rataa pari vuotta, ja olet lihonut 24 kiloa. Simple, right?

Tämän vuoksi lihavuudelle ei omassa päässäni mahdu tekosyitä. Syitä kyllä on, esimerkiksi lihomista aiheuttavat sairaudet, mutta hyvin harva voi vilpittömästi sanoa, että en mä vaan voi tälle mitään vaikka kuinka yritän. Se yrittäminen on sitten liian vähäistä.

Tai – kuten hieman pelkään – toinen vaihtoehto on, että ihmiset vilpittömästi luulevat olevansa läskiensä edessä voimattomia. Nykymalli ihmisestä ei suinkaan ole se terve, sopusuhtainen tyyppi. Eikä se vähemmistöön kuuluva mallin tai fitnessharrastajankaan mitoissa elävä. Se on ylipainoinen, omat varpaansa juuri ja juuri näkevä ihminen, joka kuuluttaa, että ”Tällaiselta kuule normaali ihminen näyttää, minunhan ei tarvitse yhteiskunnan ulkonäköodotuksista ahdistua!”

”Voit lohduttautua sillä, että olet hyvässä seurassa. Ylipainoisia on Suomessa enemmistö. Työikäisistä miehistä kaksi kolmesta ja naisistakin lähes puolet on ylipainoisia. — On oikeastaan hassua puhua normaalipainosta, sillä epänormaalista on tullut normaalia. Monessa paikassa hoikka keski-ikäinen mies alkaa olla jo niin harvinainen, että sellaiseen kiinnittää huomiota.” HS 6.7.2013

En tiedä, onko tässä surullisempaa se, että ihmiset lihovat lihomistaan ja tämä yltäkylläisyyden trendi kohdistuu jo lapsiinkin, vai se, että sen pitäisi olla vielä hyväksyttävääkin. Jos ette sitä ulkonäköänne (muka) ajattele, ajatelkaa edes omaa ja lapsienne terveyttä.

IMG_20140126_185430.jpg

Tästä päästäänkin vastaukseeni kysymykseen, voiko kumppani odottaa puoliskoltaan suht samoissa mitoissa pysymistä. Voi. (Tuli varmaan yllätyksenä.)

Totta kai olen sitä mieltä, että rakastumiseen tarvitaan muutakin kuin ulkonäkö, eikä suhde voi ikinä perustua pelkkään pintaan. Mutta, kun alkaa ajatella millaisista tyypeistä sitä alunperin kiinnostuukaan, on esimerkiksi oma kohderyhmäni melkoisen homogeeninen: urheilijapoika. Ei yhtäkään poikkeusta. Kaikki miespuoliset kaverini puolestaan ovat hieman eri tyyppiä, ja se ehkä onkin syy, miksen ole heidän kanssaan muuta kuin kaveri. Mielettömiä tyyppejä, ihania ihmisiä, kavereita.

Toiset tykkää tikummista, toiset paksummista, toiset vaaleista, toiset tummista, toiset samasta sukupuolesta, toiset vastakkaisesta, ja minä lihaksikkaista miehistä. Eikö voi olettaa, että muutaman vuoden kuluttua olen edelleen varustettu samoilla silmillä ja aivoilla? – Joo, niin minustakin. Tässä painokeskustelussa merkittävää ei mielestäni ole se, mikä lähtötilanne on, vaan se, mitä antaa itsellensä vuosien varrella tapahtua.

Olen vielä liian nuori ottamaan kantaa siihen, tarvitseeko pitkä suhde hyvää seksiä selvitäkseen hengissä, mutta näin olen kuullut olevan. Ja pienen mietiskelyn jälkeen taidan uskoa huhujen pitävän paikkansa.

Eiköhän tässä yhtälössä silläkin sitten ole merkitystä, miltä se kumppani parinkymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen näyttää. Luulisi tuossa vaiheessa keskinäisen himon olevan muutenkin hieman matalampi. Miehen kaljatynnyri ja naisen kolme uimarengasta eivät välttämättä auta asiaa.

Tämä menee aggressiivisesta mielipidekirjoituksesta nyt ihan lässynlään puolelle, mutta kirjoittaessani ajatukseni rauhoittuivat ja kirkastuivat entisestään:

Haluan, että mieheni kunnioittaa minua pysymällä kunnossa. Haluan kunnioittaa mieheni (erinomaista nais)valintaa pysymällä itse kunnossa. Haluan pitää ”paketin” kasassa niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Haluan kuulla koko loppuelämäni siltä toiselta ”haluan”.

Sitä sanotaan, että niin ylä- kuin alamäessä. Harmi vaan, että siinä ylämäessä ei pysy toisen perässä, jos vain kiskoo niitä munkkeja.

 

Kommentit (18)
  1. vilmalinnea
    14.2.2014, 10:29

    No nyt on niin mehukas aihe että pakko tulla kommentoimaan! Hyvä kirjoitus, sait puettua sanoiksi ne ajatukset mitä mullakin on tässä lähiaikoina pyörinyt mielessä.
    Täällä kirjoittelee 20-vuotias kyseisen lilybloggaajan pikkusisko, jonka elämään, etenkään lapsuuteen, ei todellakaan ole säännöllinen liikunta kuulunut. En ole ikinä kiinnostunut mistään urheilulajeista tai ollut liikunnallisesti lahjakas, toisin kuin tanssijasiskoni. Lapsuudenkodin perusterveellinen ja simppeli kotiruoka oli luultavasti pelastukseni: jos jokaviikkoisten pullavapulla-jäätelö-suklaa-irtokarkki-herkkuhetkien lisäksi myös arkinen ravinnonsaanti olisi ollut yhtään kaloripitoisempaa, olisin luultavasti joutunut kamppailemaan painoni kanssa paljon rankemmin.
    Esimurrosiän pyöreyttä lukuunottamatta olen aina istunut normaalipainoisten kastiin. Olen silti kokenut ties millaisia vartalokomplekseja pulleista poskista lähtien epäkelpoihin polviin ja muihin yliojentuviin niveliin. Yläasteen skolioosidiagnoosi harmitti. Murrosiän leventämät reidet tekivät vartalostani entistä epäsopusuhtaisemman.
    Kuitenkin lukion aloittaessani olin todella hoikka ja uskoin pystyväni syömään mitä tahansa ilman seurauksia. Ei olisi kannattanut. Liikkumattomuus alkoi näkyä kropassani vuosien kuluessa, kunnes vihdoin vuosi sitten päätin lähteä ystäväni mukaan salille. Alku oli kamalaa, kun en tiennyt mitä tehdä. Vähitellen epävarmuus unohtui ja osasin keskittyä vain itseeni. Vaikka en näyttänyt (enkä näytä vieläkään) salivermeissäni samalta kuin ne epätodellisen täydelliset neonkirjavat fitnesstytöt pitkässä poninhännässään kuntosalilla pomppiessani, aloin saada siitä todellista nautintoa kerta kerralta enemmän. Ensimmäistä kertaa elämässäni urheileminen tuntui aidosti hyvältä. Motivaatiota alkoi löytyä myös lenkkeilyyn, kun polvet alkoivat kestää äkkinäistä liikettä lihasten vahvistuttua.
    Nykyään käyn salilla noin kolme kertaa viikossa. Siitä on muodostunut kovinkin terapeuttinen ja tärkeä osa arkeani. Ilman salilla käymistä en voisi laittaa suuhuni mitään potematta siitä huonoa omaatuntoa, koska haluan pitää mittasuhteeni ennallaan mielellään ainakin seuraavat 10 vuotta. Maailman suurimpana herkkuperseenä ja sokerin suurkuluttajana tapailen viisaan siskoni suusta kuultuja sanoja; liikuntasuoritus tehdään sen vuoksi, että voisi syödä yhden berliinimunkin enemmän.

    1. Voi ihana kun tulit kommentoimaan! Kieltämättä olit mielessä tänne vastaillessani, esimerkkinä siitä miten saman perheenkin sisällä se on suurelta osin itsestä kiinni miten sitä kroppaansa hoitaa 🙂 Muistan kommenttisi muutaman vuoden takaa, kun parahdit vihaavasi hikoilua, joten tuo viikoittaisen liikunnan lisääminen elämään on ollut aika paljon omasta päättäväisyydestä kiinni. Puspus sisko!

  2. Itseasiassa – aika useat läskit ovat läskiensä edessä voimattomia. 

    Tällä tarkoitan tietysti sitä, että ilman ammattiapua koko ikänsä vääriin ruokatottumuksiin tottuvalle voi olla vaikeaa hahmottaa, mikä oikeasti on terveellistä ruokaa, mikä on oikea annoskoko, mikä pitää olla hiilaireitten suhde kuituihin, rasvoihin ja proteiineihin. Syödään sitten muka vähemmän mutta ei tajuta että edelleenkin syödään epäterveellisesti. 

    Läskit saavat yleensä ”laihdutuspuuskia”. Kestetään ensin sitä kroppaa x vuotta ja sitten itseinhon syvimmissä syövereissä päätetään, että nyt joku roti tälle hommalle. Aloitetaan kananmuna ja pinaatinlehti päivässä -dieetti, sillä halutaan tuloksia nopeasti. Vedetään lenkkarit naftaliinista ja lähdetään lenkille ilman minkäänlaista peruskuntoa, ja tullaan nivelet paskana kotiin sydänkohtauksen partaalla. Ei syödä oikein ja kärsitään koko ajan helvetinmoista päänsärkyä ja nälkää, koska mahalaukku on laajentunut keskiverto etelänmatkasamsoniten kokoiseksi. 

    Kyllä se lihominen on helppoa, jos toimistotyöläinen, liikuntaa harrastamaton ihminen on tottunut syömään kymmenen perunaa ja kilon grillikylkeä joka päivällisellä. Pistetään päälle vielä sipsit, naksut, karkit, jäätelö ym, eikä niitä hillomunkkeja tarvitse päivittäin vetää. 

    Having said that – nykyään on helppoa hakea ammattiapua tai vaikka ihan etsiä tietoa netistä, mikäli haluaa laihtua; siinä mielessä kynnys laihduttaa tehokkaasti on matalampi.

    Mutta ei pidä unohtaa, että monet ylipainoiset ihmiset häpeävät kokoaan – jopa niin että sinne lenkille ei lähdetä päivänvalossa, ettei kukaan vaan näe kun säälittävä läski yrittää ryllit hölskyen hölkätä. 

    Että ei se aina niin helppoa ole. En nyt yritä puolustella ylipainoa(ni), mutta täydellinen elämäntaparemotti ei tapahtu ihan tuosta vaan, ja vanhan koiran on vaikea oppia uusia temppuja; käsite joka saattaa olla jo koko ikänsä aktiivisesti liikkuvalle täysin tuntematon. 

    1. Olet ihan varmasti oikeassa, eikä minulla ole harmainta aavistustakaan siitä, kuinka vaikeaa monen kymmenen kilon laihduttaminen on. Kaikenmaailman tosi-tv-laihdutus-ohjelmista on saanut ehkä jotain käsitystä, mutta helppoa se ei ainakaan näytä olevan.

      Siksi en halunnutkaan lähteä kommentoimaan laihduttamista, vaan lihomista. Muutama kilo sinne tänne ei ole kellekään vielä vaarallista, mutta siinä vaiheessa ihmisen luulisi tajuavan, että joku on nyt pielessä. Varsinkin nykymaailmassa, kun näistä epätoivoisista laihdutustarinoista ja lihavien huonosta fyysisestä ja henkisestä olosta puhutaan enemmän kuin koskaan, toivoisi ihmisten ajattelevan omaa arvokasta kroppaansa enemmän.

      Tämä koko homma on todella monisyinen, eikä sitä voi mustavalkoisesti käsitellä. Voin kuitenkin väittää, että siinä omassa painossaan pysyminen – oli se sitten 55 tai 75 kiloa – ei ole mahdotonta. Lähinnä minua siis surettaa, miten nykyään tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että ihminen kasvattaa elopainoaan elämänsä toisella puolikkaalla neljäsosalla.

      Kiitos kuitenkin kommentistasi! Luen blogiasi ja lähetän ihan mielettömät sähköiset tsempit 10 viikon projektiisi! 🙂

      1. Totta turiset – oma kommenttini käsittelikin enemmän ihmisiä, jotka ovat laillani lapsesta saakka olleet lähes koko elämänsä ylipainoisia (syyttävää sormea voi siis heristellä vanhempienkin suuntaan..?). 

        Kiitos kiitos – toistaiseksi sujuu hyvinkin mallikkaasti! 😉 

    2. Juuri näin. Lihominen (ja laihtuminen) on paljon monimutkaisempi kysymys kuin pelkästään syötyjen kalorien ja kulutuksen suhde. Läheskään kaikkia asiaan vaikuttavia tekijöitä ei nykyisin edes tiedetä, eikä sama määrä ylikaloreita lihota eri ihmisiä samalla tavalla.

      Mikäli jätetään tuntemattomat muuttujat huomiotta, ei kotoaan terveelliset elämäntavat oppinut ja ikänsä liikkunut voi tulla sanomaan aina epäterveellisesti eläneelle että ihan helppoa on olla lihomatta. Ja niin kauan kuin ei sitä toisen elämää ole kokenut, on täysin tyhjää selittää, että kyllä sä voisit toimia niin tai näin.

      Olisihan se tietysti kiva ajatella itse hoikkana ihmisenä, että minulla nyt vaan on niin paljon paremmat elintavat ja niin paljon parempi itsekuri, mutta kun homma ei mene niin.

    3. Tuosta alkuperäisen kommenttini ”häpeäosiosta” tuli ihan tuore ja konkreettinen esimerkki näin jälkikäteen mieleen – joten anteeksi floodaaminen!

      Olin maanantaina kuntosalilla. Vakiohjelmaani kuuluu lopuksi 15 minuuttia cross-trainerillä. Salilla laitteita on yhteensä viisi kappaletta, ja ko. ajankohtana neljässä suihkaili harvinaisen vaivattoman näköisesti menemään parikymppisiä urheilijanuorukaisia, olivat vielä keskenään kai kaveruksia kun läppä lensi ja nauru raikasi. So. yksi laite oli vielä vapaana.

      Enhän se minä kehdannut mennä niitten väliin kaikkine hetuloineni kulahtaneessa t-paidassa puuskuttamaan naama punaisena minimivastuksella laitteen huutaessa tasaisin väliajoin että liian korkea syke, ja hikoilemaan kuin pieni sika…joten luikin vähin äänin häntä koipien välissä kotiin. 

      Näin(kin) pienestä se voi joskus olla kiinni.

      1. Kuvailit erittäin osuvasti, miltä tuollaisissa tilanteissa joskus tuntuu! Olen lievästi ylipainoinen ja hieman huonossa kunnossa. Olen aloittanut eri liikuntaharrastuksia 25-vuotisen elämäni aikana ties kuinka monta kertaa. Yhtä monta kertaa olen lopettanut liikunnan. En vain koe oloani luontevaksi saleilla tai lenkkipoluilla, kun en ole tehnyt sitä lapsesta saakka. Uuden (elämän)tavan opettelu ei ole ihan helppoa.
        Lisäksi muut pullerot loistavat usein poissaolollaan liikuntapaikoissa! Missä olette?!

        1. Itsellenikään sali tai juoksu ei ole ollut sitä herkuinta liikkumista. Olen tanssinut monta vuotta, ja tanssia kaikissa muodoissaan voin suositella! Siinä unohtuu kaikki muu, joten se pitää kunnossa henkistä ja fyysistä puolta, ja on hauskaa ja kehittää tasapainoa ja yleistä vetreyttä 🙂 ei sen aina tarvitse olla hirveää hikiliikuntaa.

          Ehkä se on juuri noin, kuinka GougarWoman sanoi, että monet eivät jossain pisteessä enää kehtaa lähteä liikkeelle. Tosi harmi :/

          1. Sali ja juoksu olivat esimerkkejä – kokeiltu on balettia, nykytanssia, hiphoppia, showta, joogaa, jalkapalloa, seinäkiipeilyä ym. ja melkein aina tökkii. Haluaisin olla ihminen, jolle liikkuminen on mutkatonta ja itsestään selvää, mutta minulla siihen liittyy aina suuria ponnisteluja, motivaation etsimistä, velvollisuuden makua jne. Lajia pitäisi varmaan harrastaa pidempään, jotta siihen voisi hurahtaa, mutta itseään on vaikeaa saada liikkumaan uudelleen ja uudelleen, kun siihen liittyy niitä epämukavia asioita: näytän epäatleettiselta, sporttivaatteeni ovat epämuodikkaat (läski ei halua ängetä itseään ihoa nuoleviin neonvärisiin asusteisiin, vaikka ne näyttävätkin hyvältä urheilullisten päällä), en tunne ”käytöskoodia”, puuskutan ja hikoilen enemmän kuin kukaan muu jne. Suurin osahan näistä jutuista on vain oman pään sisällä, mutta se oman pään sisus on ehkä tärkein tekijä näissä hommissa.
            Kommenttini on aika kärjistetty, eikä tarkoitukseni ole valittaa tai sanoutua irti vastuusta omaa kuntoani koskien. Yritän vain tuoda ilmi, kuinka hankalaa se liikunnan harrastaminen joillekin meistä on. Sitä voi olla vaikeaa ymmärtää, jos liikunta on ollut osa arkea lapsesta saakka. Itse taas olen kuvataiteellisesti lahjakas, ja se on juttu, joka on aina ollut minulle ”itsestäänselvyys”, helppoa ja miellyttävää. Onneksi piirtäminen tekee sentään hyvää mielenterveydelle!

            1. Mulla jossain kohtaa naksahti päässä että ”mitä hiton väliä sillä on että miltä mää näytän siellä salilla”. Meinaten sitä että joo, en näytä huippu-urheilijalta, on ylipainoo ja niin edelleen. Mutta se vaati sen naksahduksen että oppi oleen välittämättä siitä. 

              Ei ne trikoot näytä mun päällä niin hyvältä kun jonkun timmimmän päällä, mutta mitä väliä sillä on. Sillä timmillä on omat murheensa, ei se ehdi mun mahamakkaroita nauraa. Ja vaikka nauraisikin, niin enemmän sillä on päässä vikaa sillon kun mussa on ikinä 🙂

              Ymmärrän hyvin sen vaikeuden mikä joillain on, mutta voin lohduttaa että siitä voi päästä yli. Vaatii vain oman ajatteluntavan muutosta siitä ”mitähän toikin aattelee” sinne ”ihan sama mitä toikin ajattelee” suuntaan (joka ei ole niinkon kaikille helppoa, mutta yrittää aina voi).

              1. Onhan se noinkin. Kai useimmat ainakin jollain tasolla stressaavat omasta kropastaan – ei se ole vaan (meidän) ylipainoisten yksinoikeus! 

                Nörttipoikani esimerkiksi stressaa siitä että on liian laiha, eikä siksi halua pukeutua kesälläkään shortseihin tai liian tiukkoihin t-paitoihin. 

                Mulla toi ”ihan sama mitä toikin ajattelee” toimii n. 99-prosenttisesti, mutta ne neljä timmiä ja komeata poikaa osuivat just siihen yhteen prosenttiin. Päätin, etteivät enää ensi kerralla! 

                Olipa siellä salilla maanantaina semmoinen minua vanhempi nainenkin, joka ei varmaan kokonsa puolesta ketjumyymälöistä vaatteita löydä (so. reippaasti isompi kuin koko 46). Siellä se veti PT:n ohjauksella kyykkypunnerrusta ja päästi joka kerta semmoisen persiistä asti -karjaisun ylös noustessaan. Koko sali raikasi ja ihmiset kääntyivät katsomaan, mutta sitä ei hävettänyt. Itseasiassa se lähti sessioista hymy huulillaan ja silmät säihkyen. 

                1. Ei missään nimessä ole ylipainoisten yksinoikeus! Mä olen ihan suht treenatun näköinen, vaikka en nyt mikään fitnesskissa kuitenkaan, mutta silti olen melkein aina ihan hädissäni melkein joka paikassa. En välttämättä kropasta, mutta kaikenlaisia keloja sitä on. Usein olen huolissani vaikka siitä, että mitä ihmiset miettii kun olen jossain juoksemassa, että olen liian hidas tai ehkä jopa viimeinen yms. On tämä vähän helpottanut, kun on sitkeästi tehnyt, mutta kyllä mä kolmannellakin maratonilla mietin että toivon mukaan en nyt ihan hitaimpia ole ja telinevoimistelussa hävetti koko ajan että olen liian huono.

                  Sitä koitan siis sanoa, että ei ne kaikki muotitrikoissa heiluvat treenatut tyypitkään niin cooleja ole 🙂

                  1. Tosi hyviä kommentteja kaikilta, kiva kun täällä keskustellaan näin mukavissa merkeissä! Tuota ”mitäköhän nää muut musta ajattelee” juttua voi soveltaa muuhunkin. Esimerkiksi itse tuskailin tämän postauksen kanssa, ja meinasin jo kokonaan jättää sen julkiasematta, peläten muiden syyttelevää sormea ja ilkeitä katseita. Mutta hyvinhän tässä kävi!

                    Itse kuulun vissiin sitten tähän muodikkaissa trikoissa treenaavien porukkaan, ja voin sanoa, että arvostan isoja naisia salilla tai muissa kuntoilutouhuissa ihan yhtälailla kuin niitä parempikuntoisiakin. Kiitos teille kommentoineille, nyt tajuan entistä paremmin, kuinka suuri askel se liikkumaan lähteminen on voinut olla – ja arvostan entistä enemmän!

                    1. Rikoot riskillä
                      14.2.2014, 12:56

                      Isot naiset vs. parempikuntoiset? Ei kai kuntoa koon mukaan lasketa? Terveisin iso nainen, jota ei hävetä salilla vetää puolet isommilla painoilla kuin pienemmät naiset.

                      Aiempaan kommenttiisi siitä, että mielestäsi on helppoa pysyä hoikkana – minustakin on esim. äärimmäisen helppoa pitää asiat aina järjestyksessä, sen sijaan hoikkana en ole pysynyt sitten rippikouluiän. Huomaan, että toisille omani kaltainen järjestelmällisyys ja siisteys tuottavat ongelmia, joten en ole päätellyt oman ominaisuuteni olevan universaali. Huomioita omista taipumuksista on ihan ok tehdä, mutta ei kannata olettaa, että samat lait pätevät kaikkiin.

                      1. Yritin löytää asialliset sanat – olisi varmaan tullut enemmän urputusta sanavalinnoista laiha/läski? Enkä sanonut että on helppoa pysyä hoikkana, vaan hyvinkin mahdollista pitäytyä siinä nykyisessä elopainossaan.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *