Terapeuttina, seksiterapeuttina

Yhdessä vaiheessa minuun otti yhteyttä ulkopaikkakuntalainen Lauri. Hän oli yksi niistä muistijäljen tehneistä kohtaamisista, joiden kanssa en päätynyt muuhun kuin intohimoiseen suudelmaan. Hän ei etsinyt ensisijaisesti seksikumppania kuten en minäkään. Hän kirjoitti avoimesti elämästään, avioliittonsa tilasta ja vaikeudesta lähteä siitä tai olla lähtemättä. Vaihdoimme ajatuksia, kirjoitimme pitkiä viestejä. Hän kirjoitti öisin, koska hän ei voinut nukkua. 

Hänen tilanteensa oli vaikea. Avioeropaperit olivat hänellä laukussaan koko ajan. Lapsia oli 3, vaimo lähti välillä kotoa, eikä kertonut minne. Heillä oli paljon riitoja, vaimo oli fyysisesti väkivaltainen. Meillä oli toisinpäin. Lauri lohdutti minua, minä häntä. Viestimme, kirjeenvaihtomme oli asiallista, terapeuttista, tasa-arvoista ja luottavaista. Hän oli epävarma ulkonäöstään, vaimokin siitä huomautteli. Hän oli siitä kimpaantunut ja oli pettänyt aiemmin. Vaimo kun oli todennut, ettei mies saisi ketään muuta kuin hänet. Mies oli kuvassa komea ja herkkä. Minun silmissäni. Se avasi omaakin ajatteluani. Ehkä joku näkee minutkin viehättävänä?

Hän saapui tapaamaan minua kerran. Autossa juttelimme, kohtaamisemme oli ulkona sanaton, voimakas, halasimme heti. Oli kuitenkin kylmä, joten menimme autoon. 

Päädyimme suutelemaan, halaamaan. Tämä oli intohimoa, kaipuuta, lohdutusta, iloa, surua, kaikkea yhtä aikaa. Hänen suudelmansa oli raju, syvä, kostea, vaativa ja hellä. Hän piti kovaa kiinni, otti hiuksistani, jotten ikään kuin karkaisi. Hän laittoi kätensä paitani alle, piti kiinni, etsi, löysi rintaliivit, rinnan, nännin. Hän puristi. Sattui. Silti en kokenut sitä satuttamisena. Hän kaipasi minua, minä häntä. Saimme tuossa tapaamisessa sytytettyä jotain, mikä ei päässyt roihuunsa. Jatkoimme viestejämme, hän mietti, voisimmeko edes kerran rakastella, vaikka se jäisi siihen yhteen kertaan. Hän ajatteli, voisimmeko olla sen kerran omassa kuplassamme, millä ei olisi vaikutusta muuhun elämään. Vain me kaksi. Hän halusi minua, minä häntä. Yritys kuitenkin jäi, ehkä se oli tarkoitettu niin. Hän myös  hankki unilääkkeitä ja alkoi toipua.

Jossain vaiheessa, kun en ollut kuullut hänestä muutamaan viikkoon, hän kirjoitti alkaneensa nukkua öisin. Hän kertoi, että on julmaa sanoa niin, mutta hän koki nyt, ettei enää tarvinnut minua.  Vastasin hänelle, että ymmärrän häntä, mutta ikävä menettää yhtäkkiä luotettava olkapää. Emme sen koommin ole olleet yhteydessä. Terapiasuhteemme päättyi.

Monen miehen ongelma oli läheisyyden ja seksin puute. Olin terapeuttina, halusin tai en. Hoidin samalla itseänikin, ei käy kieltäminen. Silti jäin taas tyhjän päälle. Miksi en löydä rauhaa itselleni?

 

Kommentit (2)
  1. Ohhoh, kuin omaa elämäänsä lukisi (luin kaikki postaukset, päädyin kommentoimaan viimeiseen)!

    Hymyilytti ja välillä vähän itkettikin, samastuin. <3 

    1. Kiitos<3 Sitähän se, välillä itkettää ja välillä naurattaa…

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *