Vietin seuraavat 1,5 kuukautta ihanassa kuplassa. Kohtaamani mies, minua muutaman vuoden nuorempi perheen isä, viestitteli kanssani tiiviisti. Alkuun kerroimme laveasti motiiveistamme, mikä meidät sai treffipalstalle. Kumpikin löysimme kertomuksistamme yhteneväisyyksiä, tuntui kuin olisi löytänyt kohtalotoverin. Hän kutsui sitä sielunkumppanuudeksi. Lähetimme viestejä aamusta myöhäiseen yöhön, 100-200 viestiä päivässä. Viesti saattoi olla yksi lause, mutta yleensä kirjoitimme kaikesta, pitkiäkin kertomuksia. Tutustuimme toisiimme, luottamus syntyi. Hulluutta. Ihastuin. En tosin tajunnut sitä heti. Toivotimme huomenet ja viimeisenä hyvät yöt. Pikku hiljaa viesteihin tuli mukaan suukot, halaukset, lopulta seksi. Kirjallista seksiä, mieltä kiihottavaa seksiä, koska kaikki täytyi kuvailla. 

Emme puhuneet tapaamisesta kuin puolitosissaan. Salaa toivoin sitä, toisaalta tajusin, ettei tällainen huuma kestä tapaamista. Rehellisenä itselleni ajattelin, että mies ei kestä ajatusta siitä, että olen ylipainoinen. Häpeän vartaloani, siitä ei pääse mihinkään. Kuvitelmissani pettäjävaimot tai toiset naiset ovat täydellisiä vartaloiltaan ja kuvankauniita, eivät minunlaisiani. Miten muutenkaan he hurmaisivat varattuja miehiä? En siis ehdottanut tapaamista. Mies heitti idean, että tapaamme lämpimänä kesäpäivänä jossain. Tyydyin siihen ajatukseen, mutta se mahdollisuus pelotti.

Tiesimme pian toistemme kasvot, etunimet ja työpaikat. Tiesimme lastemme iät, harrastukset. Olimme ystävystyneet, jollain tasolla. Viestimme pitkin työpäivää, tunsin hänen rytminsä, päivän ohjelmansa. Milloin hän kävi lounaalla, milloin oli kokouksessa.

Laihduin muutamia kiloja, energiaa riitti ja työkaverit huomasivat muutoksen. En tietenkään paljastanut mitään. Olin onnellinen ja hämmentynyt, mutta en tuntenut syyllisyyttä. Kotona aviomies ei epäillyt mitään, kaikki oli aivan kuin ennenkin.

Sitten saapuu tarinan käännekohta. Viikonloppuna, aamulla, ennenkuin muut olivat heränneet, sain viestin mieheltä. Hänen oli ollut vaikea kirjoittaa viestiä minulle. Hänen vaimonsa oli pitkästä aikaa osoittanut lähentymistä, joten mies ei aikonut ottaa riskiä, että menettäisi vaimonsa. Vastasin viestiin, että en tietenkään odottanut hänen valitsevan mitään muuta kuin perhettään, joten ymmärrän. Mies kirjoitti minun olevan upea ihminen, eikä se muutu. Tuon viestin jälkeen sydämeni särkyi. Tajusin ihastuneeni tähän mieheen, mutta itkin nopeasti ja jatkoin päivää normaalisti. Sitten muu perhe nousikin ylös.

Tuon kevään aikana itkin pari kertaa ohimennen menetettyä ystävyyttä ja ihanaa ihmistä, mutta etenin. Tietenkin kuuntelin Adelea kuin viimeistä päivää ja henkisesti kiemurtelin tuskissani. Kunnes tunsin päässeeni miehestä yli.

Mies kuitenkin viestitteli alkukesästä. Kyseli kuulumisia. Vastasin kohteliaasti. Vaihdoimme kuulumisia myöhemminkin. Asiallisesti, ilman mitään viittauksia suukkoihin, ikävöintiin, seksiin. Aivan kuin hauskaa naapuria olisi moikannut. Ihmettelin suuresti, miksi hän otti yhteyttä uudelleen. En kuitenkaan kysynyt mitään. Viestittelimme jälleen loppukesästä säännöllisesti, mutta emme päivittäin. Täysin asiallisesti ja jopa tylsästi. Kunnes hän ilmoitti, että haluaa tavata minut.

Tapasimme eräässä kahvilassa, juttelimme n. tunnin ajan. Keskustelimme jostain, iloisesti, hän vaikutti silti hermostuneelta, mutta yritti peitellä sitä naurahduksiin. Lopussa hän kysyi, voiko hän viedä minut autollaan jonnekin. Kieltäydyin kohteliaasti, mutta hän yritti uudelleen. Sanoin jatkavani muualle, ja erosimme. En kuullut hänestä pariin viikkoon. Koin tietenkin, että se johtui pettymyksestä minuun, luonnollisesti. Hän kertoi olleensa vain kiireinen.

Loppusyksy ja talvi viime vuodenvaihteeseen asti meni silloin tällöin viestien, hän taas ehdotti tapaamista. Se jäi, kummallakin oli kiireensä. Itse ehdotin tapaamista joulun jälkeen, mutta hän perui sen edellisenä päivänä. Emme viestitelleet pariin kuukauteen sen jälkeen. Nyt olen siinä vaiheessa, etten jaksa innostua hänen yhteydenotostaan, sillä en ole hänestä seksuaalisesti kiinnostunut, en romanttisesti enkä ystävänäkään.

Sydämeni sykähtelee toisaalle.

Joululoma 2015. Suomi24. Treffipalsta. Etsin seuraa, kirjoitan kuvauksen itsestäni. En hae elämänkumppania, en hae seksiseuraa. Mitä ihmettä haen sitten? En ole tajunnut sitä vielä itsekään, mutta kohta julkaisen ilmoitukseni. Status vielä…naimisissa. Noin. Julkaistu.

Olen juuri sellainen kunnon tyttö. Kiltti tyttö. Naimisiin ensimmäisen poikaystävän kanssa. Ei hurjia nuoruusvuosia vaan äärimmäisen turvallista ydinperhe-elämää. Ei avioeroperhettä, ei yksinhuoltaja-vanhempaa. Ei mitään riskialtista. Ei syrjäytymistä opiskeluista. Lukio, ammatti. Vakituinen työ ja kaksi lasta. Asuntolaina ja auto. Lomamatkoja. Tavallista elämää.

Siinä avasin miesten lähettämiä viestejä minulle. En tietenkään laittanut kuvaani ilmoitukseen. Miesten vastauksia tuli tasaisesti, kymmenittäin. Yksi asia heitä veti puoleensa kuin hunaja mehiläisiä: olen naimisissa. Sen he kertoivat kukin tavallaan. Odottivat minun olevan seksiä kaipaava pikkurouva, toisaalta varatut miehet tiesivät löytäneensä luotettavan rikoskumppanin. Sinkut ovat vaarallisia, miehet kertoivat. Ne voivat olla epätoivoisia ja tehdä jotain arvaamatonta. Ihan kuin he olisivat puhuneet villieläimistä…

Tietenkin tajusin arvoni. Olin luotettavassa maineessa, kun kerroin rehellisesti statuksestani. Markkinat olivat minun. Poimin mielenkiintoisimmat viestit ja joidenkin kanssa siirryin sähköpostiviesteihin. Osa miehistä oli erittäin suorasukaisia ehdotuksissaan jo treffipalstan viestiboxissa. He etsivät pelkkää seksiä. Ei mitään huolta ulkonäöstäni, he halusivat hikistä seksiä. 

Kun kerroin ulkonäöstäni, miehet yleensä heti vakuuttivat, että tärkeintä on, että itse olen sinut itseni kanssa, näiden makkaroitteni. He nauttisivat minusta kyllä.

Pari miestä lähetti kuviaan. Kyllä, peniskuvia. Mielenkiintoinen ilmiö. Toisen kanssa kävin sähköpostikeskustelua, menin mukaan äärimmäisen härskiin dialogiin. Minua se viihdytti alun järkytyksen jälkeen. Ihan ensimmäiset viestit kun vaikuttivat kivan miehen viesteiltä, mutta muuttuivat rajusti seksipitoisiksi. Tietyssä kohdassa kuitenkin vain lopetin ja mies loukkaantui. Luuli ihan oikeasti, että tulen hänen luokseen pantavaksi. Luuli ihan oikeasti, että lähetän hänelle kuvia itsestäni. Enkä puhu selfie-kuvista.

Toinen mies lähetti kuvan erektoituneesta peniksestään hänkin, mutta vastasin hänelle, että voisinko nähdä hänen kasvonsa. Sitä kuvaa olin alunperin pyytänytkin. Sain kasvokuvan. En jatkanut viestittelyä, mutta hän laittoi vielä aneluviestejään, miksen haluaisi lähettää omaa kuvaani. Mietin mielessäni, eikö mies tajua tilanteesta mitään? Luuliko hän saavansa jotain, oikeasti? Olin näiden kahden tapauksen jälkeen jo turtunut, tajusin, että mitä vain voi olla tulossa.

Yksi mies aloitti kanssani viestittelyn. Ei esitellyt penistään, sen mittoja erektiossa, paksuutta tai muutakaan kestävyyttään. Hänkään ei tiennyt miksi oli päätynyt Suomi24-sivustolle. 

Tämä on elämäni. Totta joka sana.