Kun Neiti syntyi – synnytyskertomus

Reilu neljä kuukautta sitten tammikuun 26. päivä oli loskainen. Lunta oli hillittömät määrät ja mittari näytti nollaa. Leikittiin Pojan kanssa ulkona lumipallohippaa, otin niin paljon juoksuaskeleita kuin vain kykenin. Pikku vihlaisut – mitäs noista! Illalla vielä saunaan. En ollut kovin toiveikas, että vauva syntyisi ajallaan (laskettu päivä 27.1.), mutta Miehellä taas oli sellainen tunne, että se saattaisi syntyä lähipäivinä.

Illalla yhdeksän kymmenen aikoihin aloin tuntemaan pieniä suppareita, mutta en paljoa välittänyt, oli niitä tullut muinakin iltoina. Supistukset kuitenkin jatkuivat ja jatkuivat, ja kävinkin herättelemässä jo ajoissa Miestä, että nyt saattaisi sittenkin olla jotain tapahtumassa. Mies lähti viemään unenpöpperöistä Poikaa mummolle.

Yhtäkkiä supistukset olivat paljon kipeämmät. Mies halusi lähteä jo PHKS:ään, minä halusin käydä suihkussa ja laittaa hiukset. Kumpikaan ei kuulemma olisi tarpeellista Miehen mukaan. Suostuin taistelun jälkeen jättämään suihkun, koska olin käynyt saunassa, mutta hiuksia rupesin laittamaan. Olin päättänyt olla kotona mahdollisimman pitkään. Soitin kätilöllekin ja kysyin, onko jo pakko tulla kun Mies käskee 😀 No, siitä puhelustameni sitten se 20 minuuttia, kun itsekin olin jo valmis lähtemään.

Supistukset olivat aivan erilaisia kuin ensimmäisessä synnytyksessä. Pojan synnytyksessä supistukset tuntuivat alaselässä ja ne olivat lamaannuttavia: yritin vain olla mahdollisimman liikkumatta ja vaivuinkin jossain vaiheessa johonkin omaan maailmaan kipujeni kanssa. Toisessa synnytyksessä supistukset olivat sata kertaa pahemmat ja ne tuntuivat lonkissa ja etureisissä. En voinut olla hetkeäkään paikallaan. Käyrillä ollessanikin pyysin päästä istumaan tai seisomaan, sängyssä oleminen oli yhtä helvettiä.

Synnytys eteni nopeasti. Ehdimme kyllä hyvin toteuttamaan kaikki suunnittelemani kivunlievitysmenetelmät: allas, ilokaasu ja spinaali. Ensimmäiseksi hyppäsin altaaseen. Ei auttanut yhtään. Lähinnä kirosin ja huusin koko ajan Miehelle, että paljon se kello on ja milloin se kätilö tulee. Kätilö nimittäin lupasi tulla aina n. puolen tunnin päästä tsekkaamaan tilannetta. Jostain syystä en kehdannut soittaa kelloa, vaan odotin aina sen puoli tuntia. 

Altaasta hyppäsin ilokaasulle. Ei auttanut juuri yhtään. Kipu oli jotain aivan käsittämättömän helvetillistä. Luulin, että ensimmäinen synnytys olisi antanut osviittaa tähän toiseen, mutta ei se ollut lähellekään tällaista. Odotin tunnollisesti puolisen tuntia, että sain ilokaasun maksimille. Sen jälkeen sentään vähän jo nauratti. Vartin. Istuin sängynlaidalla, vedin kaasua ja heiluttelin jalkoja. Supistusten välissä kiroilin tai väänsin itkua.

Sain spinaalin. Ihanaa. Ensimmäisessä synnytyksessä olisi periaatteessa ollut mahdollista selviytyä ilman epiduraalia, koska en tajunnut mistään mitään. Nyt olin koko ajan sellaisella kärsimyksen tiellä, että ei yksinkertaisesti mitään maailman mahdollisuutta olla ilman puudutuksia. Synnytys oli edennyt ihan reippaasti, joten toiveitteni mukaan spinaali oli vaikuttamassa vielä ponnistusvaiheessakin. Olin sairaalaan astuttuani ruvennut heti tilittämään edellisen kerran ponnistusvaiheesta (37min), ja että kuinka helvetin kauhuissani olen. Onneksi mulla oli ehkä maailman paras kätilö, joka onnistui rauhoittelemaan ja toteuttamaan toiveeni. Kaiken muun paitsi sen ponnistusvaiheen suhteen. Kätilö oli nimittäin kaavaillut, että toinen lapsi syntyy yleensä niin paljon helpommin ja plaa plaa plaa.

Ponnistusvaihe kesti viisikymmentäneljä (54) minuuttia. Viisikymmentäneljä minuuttia mä yritin joka ikisellä lihaksella aivoista pikkuvarpaaseen pusertaa sitä vauvaa ulos, mutta ei se vaan halunnu tulla. Viisikymmentäneljä minuuttia on muuten tossa hommassa melko pitkä aika. Vauva vaan päättikin ryhtyä urheilemaan siinä synnytyksessä. Aikaisemmin olin ihmetellyt, että onpas rauhallinen vauva, kun öisin ei pyöri mahassa ollenkaan ja muutenkin vaisu kaveri Poikaan verrattuna. Synnytyksessä hän sitten pyöri ja hyöri, ja lopulta, kun kätilö rupesi viittaamaan episiotomiaan, kohta tässä on jotain apukeinoja otettava käyttöön (ja minä tulkitsin se imukupiksi ja rupesin huutamaan ei imukuppiaaaaaaaaa), hän vihdoin ja viimein syntyi virheasennossa. Vauva nostettiin heti syliin ja rinnalle, ja hän alkoi heti imemään hienosti.

Olin ihan poikki. Kuolemanväsynyt koko yön kestäneestä rupeamasta ja tunnin pituisesta loppuhuipennuksesta eli maratonista. En silti osastolle päästyäni voinut mitenkään ummistaa silmiäni, vaan oli ihan pakko vaan koko ajan tuijotella pientä tuhisijaa. Meidän toinen täydellinen vauva.

Kommentit (2)
  1. Päädyin tänne ihan sattumalta, mutta olipa mielenkiintoista lukea tämä postaus, sillä oma toinen synnytykseni kulki melkein täysin samalla tavalla! 

    Minäkin siis halusin käydä suihkussa ( ja kävin! ), meikata ja laittaa tukan, kun mies jo hoputti lähtemään. En halunnut tällä kertaa missään tapauksessa olla sairaalassa liian aikaisin, mutta en sitten tosiaan laittanut tukkaa enkä meikannut, koska tajusin ehkä jo itsekin, että nyt taitaa olla tosi kyseessä.. Homma eteni niin vauhdilla.

    Myös minulla ponnistusvaihe oli piiiiitkä ja tuskaisa, ja imukuppiakin jouduttiin käyttämään, ja samoin, huusin siinä kohta että ei!!! Mutta kaikki meni lopulta hyvin, onneksi. 

    Paras palkinto tuosta tuskasta kuitenkin onneksi tuli, vauva on täydellinen ja ihana kuten esikoinenkin. 

    Tsemppiä sinne arkeen, oli tosi kiva lukea sun tarina!

     

  2. Hei, kiva kuulla raskaudesta ja synnytyksestä. Olen seurannut blogiasi muutaman kuukauden, jotenkin hauskaa nämä ihan tavalliset jutut. Näinhän ne yleensä (onnellisessa keisissä) menee. Tsemppiä ja jaksamisia lasten kanssa sporttiselle ihmiselle! Nuo meikkijutut on kans kivoja. T. Päpä (valveilla lasten takia)

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *