Tämän haluan muistaa

Vaikka reilu kuukausi sitten olin valmis marssimaan takaisin töihin siltä istumalta, nyt mieli on toinen. Yhtäkkiä huomaan ajan kuluneen hirveää vauhtia, vauva tuntuu kasvavan silmissä ja kohta on jo kesä. 

Samaan aikaan olen yhteydessä päiväkotiin. Pojan pitää aloittaa elokuussa, jotta saamme pitää paikan tutussa päikyssä. Toivottavasti Tyttökin pääsee aikanaan samaan paikkaan. Ja silloin se iskee tajuntaan: tämä aika on vain kerran. Olen vain kerran kotona näiden lasten kanssa. Ja aika menee ihan liian nopeasti! 

Haluan muistaa aamujen hiljaisuuden, kun lapset nukkuvat. Ja ne aurinkoiset kasvot kun he heräävät ja näkevät minut. Voi kun he olisivat aina niin iloisia minut nähdessään!

Haluan muistaa Pojan keräämät kukkakimput, ötökkäpurkit ja ilon, kun voi astella paljain varpain pihalla. Ei ole kiire minnekään. 

Haluan muistaa vauvan suuret silmät kun hän ihmettelee maailmaa. Ihan kuin hän katsoisi kaikkea hämmästyneenä, että tällaistakin!

Haluan muistaa jokaisen hetken, auringonpaisteen, jäätelöstä tahmaiset kädet, vinossa viipottavan lippahatun, pulleat vauvan jalat, kauppaleikit ja iltasaunat. 

 

Me eletään kerrankin hetkeä, kun ei ole kiire minnekään. Vihdoin osaan nauttia siitä. Haluan muistaa siitä jokaisen pienen osan, vivahteen. Se kesä kun me vaan oltiin. Se kesä kun lapset oli pieniä ja mä olin kotona. Se kesä kun me syötiin joka päivä jäätelöä, ja vauvankin huulille sipaistiin vähän maistiaisia. Se kesä.