Mä oon ihan hyvä näin

Olen koko viikon oireillut. Henkinen ja fyysinen väsymys kerääntyi ihan yhtäkkiä, kuin tumma pilvi leijumaan ympärilleni. Aamuisin lihakset tuntuivat niin kipeiltä, että hyvä kun jaksoin seistä pystyssä. Töissä yksikin valitus tai vastoinkäyminen rupesi nostamaan kyyneleitä silmiin. Tajusin, onneksi ajoissa, että nyt on menty liian pitkälle.

Mietin treenejäni. Olen lapsellisen innoissani treenannut 4-5 treenit viikossa: kuntopotkunyrkkeilyä, juoksua, crossfitia, kahvakuulaa. Kaikkea mahdollisimman rankkaa ja kuluttavaa. Ja olen viimeksi pitänyt edes jonkinlaisen tauon treeneistä tammikuun alussa. 

Mietin henkistä väsymystäni. Töissä on keväällä ollut, kaiken naurun ja hauskojen hetkien lomassa, raskaita asioita, työkuorman ja vastuun kasvamista sekä monta haastavaa tehtävää. Ja viimeksi olen lomaillut puoli vuotta sitten.

Ei siis ihme, että oloni on mikä on.

Ensimmäiseksi päätin, että urheilen seuraavan kerran noin reilun parin viikon kuluttua, kun tulemme takaisin Italiasta. Toisekseen päätin, että en lotkauta korvaani seuraavan neljän kesälomaviikon aikana työasioille (no, tämä on mulla aika itsestäänselvyys, mutta sen tietäminen jo helpotti vähän oloa). Kolmanneksi päätin, että lauantaina kutsun randomisti eri kavereita ja ystäviä koolle, teen vähän ruokaa ja sangriaa, otan rennosti, hölmöilen, en suorita mitään, en murehdi turhista, makaan lattialla, kuuntelen musiikkia ja toivottavasti nauran liian kovaa ja paljon.

Koska mä olen ihan hyvä näin.

(Kiitos kuvasta kuuluu Teemulle.)