Ikävä

Yksi ilta ja yö yksin. Tätä tapahtuu liian harvoin, koska en osannut olla kotona yksin. Oli liian hiljaista, yksinäistä. Kukaan ei juossut ovelle vastaan, halannut tiukasti ja kiljunut ”isiiii, äiti tuli!!!”. Kukaan ei kysynyt, miten päivä meni. Ja aamulla kukaan ei tullut alahuuli väpättäen antamaan vielä yhtä halia ja pusua ennen töihin lähtöäni.

Niin ihanaa, kun itsekseen oleminen silloin tällöin onkin, en sitä sano, se voi olla myös melkein ahdistavaa. En osannut keskittyä mihinkään mukavaan, esimerkiksi lukemiseen. Lähinnä siivoilin: Pojan huone on nyt järjestyksessä ja kylppäri hohkaa puhtaana, pesin pyykkiä ja pyöritin astianpesukoneellisen. Koko ajan piti olla tv päällä, kun muuten oli vaan ihan liian hiljaista. Niin ihanaa, kun hiljaisuuskin voi olla, joskus se tuntuu myös painostavalta – kun ei ole tottunut 🙂 

Taas olen vakuuttunut, että vaikka Mies joskus onkin niin totaalinen ääliö ja aina ne samat hekoheko-läpät on kuultu jo miljoonaan kertaan, niin se on minun ja mulla on ikävä. Ja Poikaa tietysti – miten suloinen, ihana ronttapylly, äitin murmeli <3 Ilman noita tyyppejä mun elämä – uh, en edes pysty ajattelemaan! 

Se olisi niin kovin tyhjä.

 

Poika keräämässä kasveja metsäretkellä.

 

Ikävä tekee varmasti hyvää. Osaa arvostaa sitä mitä on. Ja ymmärtää, ettei paljon muuta tarvikaan.