Kun maalaistyttö meni kaupunkiin
Lauantaina vein Pojan ensimmäistä kertaa Flamingoon. Tapahtumaa oli odotettu pitkään ja hartaasti, Flamingon YouTube-videota on ihmetelty jo viikkoja ja siitä on mainittu lähes jokaiselle kahdella jalalla kulkevalle vastaantulijalle, päiväkodintädille ja kaupankassalle. Eilen siis was The Day! Ja mikä parasta, mukaan saatiin Pojan serkkutyttö ja kummitäti eli minun isosiskoni ja hänen tyttärensä, minun kummityttöni 🙂
Flamingossa meni mukavasti, liukumäet olivat sopivan jännittäviä lastenaltaassa ja äidin kanssa oli hauska laskea yhdessä isosta mäestä. Porealtaan reunalla kekkuloinnista, vesitykillä ampumisesta ja läträysleikeistä puhumattakaan.. Flamingossa riehumisen jälkeen käytiin vielä porukalla syömässä kreikkalaisessa ravintolassa ja Poika yllätti äidin totaalisesti käyttäytymällä kohtuullisen hillitysti. Serkuksilla on muuten yksi yhteinen herkku, jota piti tilata heille extra-annos: oliivit!
Kotiinpaluu olikin sitten itse horror show. Olin jättänyt auton Jumbon puolelle parkkiin ja ostoskeskuksen ovet olivatkin jo menneet kiinni.. En siis päässytkään juuri sille hissille, jonka olin painanut mieleeni, että löytäisin takaisin autolle. Ensimmäisenä meidän piti siis etsiä itsemme ulos Flamingosta ja lähteä ulkokautta suunnistamaan Jumbon parkkihalliin. Ei muuten mikään helppotehtävä, kun olin sisäkautta monen mutkan jälkeen löytänyt tieni Jumbosta Flamingoon. En ymmärtänyt yhtään millä puolella ja missä ihmeessä meidän auto mahdollisesti olisi voinut olla. Parinkymmenen minuutin paniikkijuoksukävelyn jälkeen soitin siskolle. Joku maailman ystävällisin Citymarketin vahtimestari kuuli puhelun ja riesti apuun, siviileissä 🙂 Mulla oli jo itku kurkussa. Vahtimestari soitti jonnekin ja opasti meille tien Jumbon parkkihalliin. Se löytyikin helposti. Mutta auton etsiminen PIMEÄSTÄ hallista oli lähes tulkoon toivotonta! Etenkin kun en vieläkään ymmärtänyt, mistä suunnasta olin halliin ajanut. Tähän yhdistettynä surkea suuntavaistoni, paniikkitila vaan kasvoi. Toisella olalla uimakamppeet isossa kassissa sekä käsilaukku, toisessa kädessä roikkuu pelokas 2,5-vuotias (joka pyytää äitiä soittamaan isille, että isi tulisi apuun). Huhhuh.
Löysin vain yhden positiivisen asian. Jos parkkihalli olisi ollut täynnä autoja, tilanne olisi ollut ehkä vielä toivottomampi. Nyt kun autoja oli vain yksi siellä, toinen täällä, pystyimme tarkistamaan jokaisen farmarin, josko se olisi ollut meidän, hahah. Ei muuten paljon naurattanut. Vihdoin oma auto ilmaantui näköpiiriin ja se helpotuksen tunne oli sekä mulla että Pojalla käsinkosketeltava. Sitten äkkiä googlemapsit pääälle ja kotia kohti!
Me viihdytään oikein hyvin täällä maalla: jos prisman pihaan jättää auton, eikä löydä sitä, on diagnosoitu dementia.