Neljä vuotta sitten syntyi poika
Perjantaina 16.9.2011 oli ihan tavallisen piinaava päivä. Olin jo raskausviikoilla 41+4. Hysteerinen. Tää vauva ei synny ikinä! Mikä järkevintä tässä vaiheessa? Lukea tietenkin koko päivä netistä kauhutarinoita ylipäätään synnyttämisestä, mutta erityisesti käynnistetyistä synnytyksistä. Neuvolassa varattiin aika sunnuntaiksi yliaikaiskontrolliin äitiyspoliklinikalle. Lisää hysteriaa!
Neuvolan terkka paineli vatsaa ja tunnusteli miten päin vauva siellä majaili. Lähtiessäni neuvolasta tunsin pieniä supistuksia, vai mitä tämä on?? Päätin kävellä eli lyllertää kotiin muutaman kilometrin matkan. Myöhemmin alkuillasta aloin epäillä, että lapsivettä olisi alkanut tihkuamaan ja kävimme myöhään illalla tarkastuskäynnillä ä-polilla: mittausten perusteella lapsivettä tosiaan oli tullut, joten jos mitään ei tapahtuisi joutuisin lauantai-iltapäivästä osastolle antibiootille.
Yritin käydä kotona nukkumaan, mutta yhtäkkiä supistukset taas alkoivat ja voimistuivat kovasti. Siirryin sohvalle nukkumaan ja lämmitin kauratyynyä, jonka avulla torkuin kuuteen asti. Siinä vaiheessa supistukset olivat jo melko voimakkaat, mutta olisin mielelläni ollut vielä kotona. Mies oli kuitenkin sitä mieltä, että nyt lähdetään jo sairaalaan. Ihmettelin, miten olin onnistunut nukkumaan niin sikeästi supistusten välit, vaikka supistuksia tuli koko yö 4-10 minuutin välein.
Ennen lähtöä piti kuitenkin ottaa mustat kynsilakat pois. Miltä se olis näyttänyt, että tuore vauva kuvissa ja äidillä on mustat repaleiset kynsilakat? 😀
Sairaalassa olin jo 4-5 senttiä auki. Pääsin ammeeseen, synnytysosastolla oli hiljaista.
Kivun kovenivat. Supistukset jatkuivat melko säännöllisesti ja ne olivat voimakkaita, mutta synnytys ei silti edistynyt. Kalvot puhkaistiin ja supistuksia voimistutettiin oksitosiinilla. Yhtäkkiä kipu oli infernaalinen. En pystynyt muuta kuin maakaamaan kyljelläni silmät kiinni. Muu maailma tuntui kaukaiselta, tuskin kuulin mitä mulle puhuttiin. Jostain ymmärsin, että kätilö oli ehdottanut epiduraalia. Sain ihmeteltyä ääneen, missä lääkäri viipyy. Epiduraalin laittaminen meni helposti, koska en kivuiltani pystynyt liikahtamaan milliäkään mihinkään suuntaan.
Elämä voitti. Kivut hävisivät. Paniikki yltyi. Naapurihuoneesta kuului huutoa ja kätilöiden pää näkyy jo -kommentteja. Tajusin vihdoin, että kohta olen itse tuossa tilanteessa. Yritin ajatella muita asioita.
Iltapäivällä jouduttiin aloittamaan antibiootit. Kätilön vuoro vaihtui. Jostain syystä suostuin ottamaan opiskelijan ohjaajan kanssa kätilökseni. Tämä tarkoitti sitä, että kaikki tutkimukset (jotka muistaakseni olivat välillä melko kivuliaita) tehtiin kahteen kertaan.. Lisäksi opettaja-kätilö oli minua kohtaan ylimielinen paska. Kivut yltyivät taas ja olin jo tarpeeksi auki, mutta vielä piti odottaa vauvan kääntymistä oikeaan asentoon. Pyysin saada ponnistaa pystyasennosta, koska tiesin sen nopeuttavan vauvan syntymistä. Opettaja oli sitä mieltä, että tuskinpa jaksat mutta voithan yrittää... Ja yritinkin. Jaksoin ponnistaa 10 minuuttia pystystä, mutta olen varma, että se nopeutti synnytystä. En saanut opettajalta lupaa edes ilokaasuun. Supistusten väleillä yritin vakuutella kätilöitä, että vauva ei tulisi ikinä syntymään – uskokaa nyt hyvällä, ei se tule! Jotenkin ihmeen kaupalla sain sen kuitenkin ulos reilun 30 minuutin ponnisteluiden päätteeksi.
Meidän vauva oli syntynyt. Poika. 54 senttiä pitkä, 4,2 kiloa, ehti kasvaa masussa isoksi pojaksi. Tummat hiukset päässä. Pieni kurttunaama.
Lyhyestä virsi kaunis: synnytys ei pääty vauvan syntymään. Tämän jälkeen pitää punnertaa istukka ulos ja korjata akuutit vammat. En voi suositella kätilöharjoittelijaa ompelemaan tikkejä.
Ja vasta kaiken tämän jälkeen sain vauvan syliini. Katsoimme toisiamme ihmetellen, tervepä terve pikku kaveri. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.