Raskaana olo tuntuu välillä niin yksinäiseltä. Muistan, että edellisessä raskaudessa itkeskelin samalla tavalla yksinäisyyden tunnetta. Lähipiirissä ei silloin, eikä nyt ole muita raskaana olevia tai pikku vauvoja (tai kotona olevia vanhempia). Vaikka en nyt normaalistikaan ole sellainen, että tapaisin ystäviäni vähän väliä, tämä raskaus saa (ehkä hormoneistakin johtuen?) itkemään yksinäisyyttä.

Tavallisesti tapaisin muutamia kavereita ihan viikottain treeneissä. Nyt kun treenit on jäänyt osittain kokonaan ja olen siirtynyt Gentailta jumppailemaan muuta, en pysty enää yhdistämään sosialisointia liikuntaan. Se on nimittäin yksi parhaimmista puolista Gentailla treenaillessa: siellä on aina jotain tuttuja, puolituttuja, kavereita tai ystäviä, joitten kanssa lätistä ennen ja jälkeen treenien. Jostain syystä samaan ei vaan pysty noissa ryhmäliikuntapaikoissa. Ja kun treeneissä sitten törmää kavereihin sen 3-4 kertaa viikossa, käy töissä, viettää aikaa perheen kanssa jne., niin tilanne on ihan ok. Nyt vaan ei ole niitä treenejä, eikä treenikavereita. 

Tavallisesti Mies on töissä arkipäivinä ja olemme kaikki viikonloppuisin yhdessä. Nyt Miehen bändillä onkin yhtäkkiä ollut viimeisenä kolmena viikonloppuna viisi keikkaa, mikä on tarkoittanut sitä, että viime viikonloppu oli toinen putkeen, kun olen käytännössä viettänyt sunnuntaita lukuunottamatta viikonlopun Pojan kanssa kahdestaan. Perjantai-ilta kahdestaan, lauantai kahdestaan. Eihän se ole paljon, mutta jotenkin sitä kaipaisi myös aikuisseuraa, miksei se olis kivaa viettää aikaa Miehenkin kanssa, kun arkenakin noita menoja on aika paljon molemmilla, ja hänellä niin aikainen herätys, että nukkumaan menee monesti Pojan kanssa samaan aikaan. Tunnustan: lauantai-iltana viimeistään se yksinäisyys iskee.

Tavallisesti kävisin viikonloppuisin silloin tällöin jossain ulkona. En usein, ei ei ei – ehkä kerran kuussa tai kahdessa – mutta nytpä minua ei enää edes pyydetä mukaan. Tämä on oikeasti ihan kaikkein surullisinta. Välillä mietin, että olisiko minut ehkä pyydetty mukaan, jos en olisi raskaana. Voi olla, että ei – ja kun en olisi raskaana (ja yksin lauantai-iltaisin), niin tuskin kavereiden Face-biletys-päivitykset ottaisivat näin koville. Voi olla, että mä kuvittelen. Yritän miettiä, olenko itse jättänyt joskus jonkun kaverin kutsumatta illanistujaisiin, jossa nautiskellaan alkoholia, raskauden takia, mutta en ainakaan muista… Itse asiassa mulla on paljon kavereita, joilla ei ole lapsia ja paljon vähemmän niitä, joilla on.

Tavallisesti pyydän kavereita kylään tai sovin treffejä, kun Mies on viikonloppuna jossain. Mikäs sen parempaa aikaa jutella kavereitten kanssa pitkän kaavan kautta kuulumiset ja Poikakin tykkää, kun meillä käy vieraita tai mennään itse kylään. Viime viikonlopullekin olin lauantaille sopinut treffit kaverin kanssa, jota en ollut nähnyt luvattoman pitkään aikaan – hän ei ole edes käynyt meillä kylässä muuton jälkeen, vaikka asuu noin kahden kolmen kilometrin päässä. Tunnustan, tämä on ehkä kaikkein surullisinta. Laitoin iltapäivästä jo viestiä, että olethan tulossa ja moneltako sinulle sopisi. Ei vastauksia. Neljän jälkeen kaveri ilmoittaa, että hän on ollut ulkona ja menossa kotiin, katsotaan selviänkö minnekään. Pyydän ilmoittamaan ja otan yhteyttä toiseen kaveriin, jonka tiedän viettävän iltaa lasten kanssa. Yritän soittaa kaverilleni ja noin tunnin päästä hän soittaa takaisin, mä en nyt tiedä jaksanko mä enää lähteä minnekään, mä oon ollut ulkona koko päivän ja mä oon jotenki ihan poikki, ja sit mä törmäsin tossa kotimatkalla Kaveriin, joka oli menossa puistoon ja munki tekis mieli ehkä mennä, vaikka en mä tiedä jaksanko. Keskeytin monologin toteamalla, että katsotaan joku toinen kerta. (Haluaisin huomauttaa vielä, että matkalla vastaan tullut Kaveri on mun parhaita ystäviä, jota tämä toinen kaveri ei tuntisi ilman minua ja ketkä eivät keskenään ole mitenkään kovin tuttuja.) Illalla Facebook vilisee puistoilukuvia, jaksoi kai sittenkin lähteä jonnekin. Aamulla Facebook vilisee baarikuvia, meni aika myöhään vissiin. Ehkä olen liian herkkis, mutta kyllä, suoraan sanottuna vituttaa. En tiedä kumpi on surullisempaa, se että kaverille on tärkeämpää nähdä puolituttuja ja juoda siideriä kuin nähdä minua vai se, että itken tämän asian vuoksi!

Näiden kaikkien yhteensummana olen viettänyt melko itkunsekaisen viikonlopun, jossa odotan, että saisin jo tämän palkinnon kärsimyksistäni, voisin heittäytyä vauvanhuuruiseen maailmaan ja unohtaa ihmiset.

Vai ylireagoinko mä?