Elämäämme tuli suunnanmuutos yhden puhelinsoiton jälkeen.

Kaksi viikkoa sitten otin mieheni kanssa puheeksi, että mitäs jos lähdettäisiin karkuun. Omakotitalossa, yrittäjyydessä, työnteossa ja isovanhemmuudessa oli viimeiset vuodet riittänyt niin paljon tekemistä, että takki alkoi olla tyhjä. Meillä olisi nyt oiva tilaisuus vapauttaa itsemme ainakin osasta näitä velvollisuuksia sillä mieheni veli oli juuri muuttanut Tukholmaan ja Helsingissä oli näin ollen kerrostaloasunto kalustettuna, mutta ilman asukkaita.

Seuraavana päivänä pakkasin matkalaukut.

Mukaan lähti vain vaatteita ja henkilökohtainen hygienia. Kun mieheni tuli töistä hurautimme uuteen osoitteeseen. Olemme nyt Helsinkiläisiä ja emme tiedä kuinka kauan. Asunto on vuokralla vain kaksi kuukautta ja sinä aikana funtsimme olisiko Helsinki meidän paikka.

Lähdetkö kanssani ulos?

Tänään paistaa aurinko ja olen tavannut nuorimman tyttäneni, joka piipahti töidensä lomassa kahvilla. Toi omat eväät mukanaan, koska tiesi, että täällä ei mitä todennäköisimmin ole tarjottavaa. Syömme nyt ulkona melkein joka ilta. Tähän ensimmäiseen postaukseenkin oli tarkoitus tehdä enemmän sisältöä, mutta sain juuri puhelinsoiton. Lähdetkö kanssani ulos, kun on niin kaunis ilma? Totta kai lähden. Enhän ole syönyt koko päivänä.