Enhän ole katkera, jos en halua heti uutta suhdetta?

*Kröhöhömömöömömmm* 

Iltaa te ihmiset, jotka ehkä luette tätä tekstiä. Ensinnäkin, pyydän anteeksi sellaista yli vuoden kirjoituspaussia.

Toiseksi, tässä tekstissä tulen tilittämään hyvin paljon tunteitani, ja pyydän siitäkin näin etukäteen anteeksi.

 

Okei, elikkäs… Mä puhuin joskus siitä, että joko muutto mun kotikaupunkiin tai juhlat olisi tiedossa, saas nähdä kumpi ensin. Noooh, muuttohan se tapahtui. Mulle ja tyttärelle vain. J jätti mut, ja no, perseestä tää on. Rehellisesti sanottuna, mä olen vihainen J:lle. Olen ollut siitä asti kun hän minut jätti. Ihan vain siksi, että hän laittoi minut yrittämään jatkaa suhdettamme, ja hän ei laittanut tikkuakaan ristiin. Hän käyttäytyi niinkuin mikäkin kukkulan kuningas, ja mä yritin ja yritin ja yritin.

Mitä varten edes yritin?

Mä yritin meidän tyttären vuoksi. Hän on aina ollut ”isin tyttö”. Ainakun tytär kuuli, että ovi avautui, niin hän meni vauhdilla isiä vastaan ovelle. Mä yritin meidän takia.

Tiedättekö te, kuinka perseestä on olla sinkku jotain 5-6kk ja ex on vähä väliä ”joo, kyllä mä sua yhä silti rakastan” ja sitte viikon päästä onkin ihan eriä mieltä? No, tuota se on ollu mulla siitä meidän erosta asti. Mä luulin tosissani, että J olisi osannut olla edes sen verran aikuinen, että ei käyttäytyisi noin. Viime viikolla sain häneltä viestin ”sä oot yhä mun tyttö mutta samalla et ole.”  OKEI MITÄ VITTUA!?! Oikeasti, mitä tuosta pitäis nytte yrittää saada selville? Mä olen niin helvetin väsynyt joka päivä tähän soppaan. Mä jäin tahtomattani käytännössä yh-äidiksi (onneksi mulla ja J:llä on 700km välimatkaa…) ja tuo yksi ei osaa pitää kiinni siitä, mitä hän haluaa.

Tiedättekö te mitä minä nyt haluan? Mä haluan olla onnellinen. Mä en ole nyt onnellinen, koska vähän väliä saan kuulla olevani exäni elämänrakkaus, ja että hän katuu meidän eroa, mutta ei tee mitään liikettä että saisi mut takaisin, ja välillä mä saan kuunnella sitä, että kuinka mahtavaa miehen sinkkuelämä on, kun saa baareissa mennä ja autoa tuunata ihan oikein kunnolla! 

Täällä minä, 21-vuotias, 1v5kk vanhan tytön äiti ei halua mitään mieshommia enää. Jossain vaiheessa kyllä, mutta just nyt ajatus parisuhteesta saa mut haluamaan oksentaa viikon ruuat kerralla pönttöön. Mä mielummin vedän lukulasit päähän, hiukset nutturalle, villasukat jalkaan ja alan neulomaan tilkkutäkkiä tai kaulahuivia ku kiinnittäisin suurta huomiota miehiin. Mä haluan olla onnellinen, ja keskittyä itseeni paremmin, ja tyttäreeni.

Ja muutenkin, on epäreilua että mä elän joka päivä nähden, kuinka lapsi ikävöi isäänsä, ja minä saan olla se, joka sanoo sille miehelle, joka on lapseni isä, että meneppä nyt tietokoneelle ja skype päälle, täällä neiti ikävöi sua. Tai sitten sanon että alappa soittelemaan vihdoin ja viimein tyttärellemme, helpotta nyt lapsen ikävää. J ei itse tee mitään ellen _minä_ ota ja sano että soita nyt tytölle! Mä olen monesti sanonut, että sun ei tarvi mulle mitään pälpättää, soita vaan tyttärelle. 

 

Kuulostan varmaan katkeralta ämmältä, kun kirjoitin tämän tekstin, mutta mä olen alkanut jo miettimään että teen kohta kirjan mun huonoista suhteista. Joita ne kaikki on ollut. Joo, hyviä aikoja jokaisessa on ollut, mutta jokaisesta suhteesta olen saanut enemmän tai vähemmän paskaa niskaani.

Sinkkumutsi kiittää ja kuittaa ja lähtee vielä iltasavuille. 

ps, poistimpa aiemmat kirjoitukseni täältä, en halua kiduttaa itseäni lukemalla miten olen puhunut exästäni…