Mä oon miettiny jo jonkun aikaa, että mulla pitäis kirjoittaa tänne blogiin, että mitä mä oikeesti tunnen. Ehkä mä saisin ajatuksia selvemmiksi, en tiedä.

Okei, no, sinkkuus. Mä pelkään olla sinkkuna, Mä en oo pitkään aikaan ollut sinkkuna, ja nyt sitten olen, Yleensä kun erotaan, menee elämä muutenkin ympäri. Mulla meni 2kertaa enemmän ympäri, kun jäin pienen tytön käytännössä yh-äidiksi. Käytännössä yh-äiti olen siksi, koska meillä on exäni kanssa yhteishuoltajuus, mutta välimatkaa karkeasti arvioituna 700km. 
Silloin kun me erottiin exäni kanssa, niin en osannut omien tunteideni takia itkeä. Itkin vain tyttäremme vuoksi. Mä nyt vasta olen oppinut sen, että saan näyttää itselleni tunteeni. Illalla kun lapsi on nukahtanut yöunille, mä teen kotityöt loppuun, ja katselen telkkarista sinkkuelämää, tai jotain nyyhkisnyyhkis (romanttisia) leffoja ja itken. Vasta siinä, kun kukaan ei ole näkemässä, mä annan itseni itkeä. Itseni takia. 

Pelkään olla sinkku, koska me aloimme tapailemaan exäni kanssa marras-joulukuussa 2011, ja kesällä 2012 me ”virallistettiin” suhde. Kaikki kyllä tiesi että me olemme yhdessä, ja muita ei tapailla. Muutin kesäkuussa 2012 pieneen kaksioon, jossa exäni punkkaili luonani. Osti sinne kyllä ruoat ja maksoi sähkölaskuja jos oli 7 päivää viikosta luonani ja söi ruokiani yms, että ei ollut loinen, onneksi. 🙂

Alku syksystä 2012 tein positiivisen raskaustestin. Ja 2 lisää, ennenkuin uskoin oikeasti, että olen raskaana. Tupakointi loppui mulla seinään sitten. Ja pahoinvoiti alkoi. Olin oikeasti oksenteleva seksihirmu. Exäni ei polta oikeastaan muuten kuin vain kännissä ollessaan, että hän sitten tsemppasi mua olemaan irti tupakasta. Joulukuussa 2012 menimme kihloihin, ja muutimme virallisesti saman katon alle asumaan. Laskettu aika mulla oli maaliskuulle 2013. Exäni oli onnessaan raskaudestani. Tuki mua, auttoi mua, ja oli mulle vain siinä. Raskausaikanani sanoin hänelle, etten halua pakottaa häntä isäksi, että lähtekööt nyt, tai sitten jää mun kanssa suhteeseen ja alkaa isäksi. Hän sanoi, ettei voi koskaan hylätä mua ja tulevaa lastamme. 

Noh, laskettu aika oli ja meni, ei vieläkään syntynyt. Voitte vaan uskoa, miten vihainen olin kun piti vielä jaksaa odotella, ja se vatsa oli jättimäinen. En saanut edes itse sukkia puettua, vaan exäni joutui tekemään sen. Huhtikuun alussa 2013, synnytin vajaan 2vuorokautta (supistukset kamala kokemus, kamalemman kokemuksen teki se, että olin vajaan vuorokauden jumissa 3cm kohdalla, enkä saanut kunnon kivunlievitystä.) Exäni alkoi itkemään onnesta kun sai tyttäremme ensi kertaa syliinsä. Se oli oikeasti ihana näky. Kotiuduttiin sairaalasta pois kun tytär oli 5päivän ikäinen.

Sitten alkoi se vauva-arki. Meillä kävi onni, kun lapsi nukkui alusta asti 5 tunnin yöunia, eikä kärsinyt koliikista. Lapsi kasvoi ja kehittyi hyvin, ja alkoi kiintymään myös isiin, eikä roikkunut vaan äidissä kiinni. Välillä isi kelpasi vain leikkiseuraksi, ja äitille osoitettiin mieltä jos kehtasi tulla siihen mukaan. 

Paria päivää ennen kuin lapsi täytti vuoden, exäni ilmoitti että suhteemme on ohi. Enkä ole vieläkään saanut kunnon syytä asialle. Selitykset on ollut luokkaa: ”Mielummin nyt, ku 10 vuoden päästä ku ollaan naimisis ja 3 lasta” / ”Mä haluan mennä elämässä eteenpäin ja sä et kuulu siihen” / ”Mä haluan kokea muitaki naisia” ja mitähä kaikkea muuta… No, me erottiin, mies jäi nukkumaan sohvalle olohuoneeseen, ja itse nukuin meidän parisängyssämme. Aloin hommaamaan asuntoa kotipaikkakunnaltani, 700km pohjoisempaan, lähemmäs vanhempiani. Exäni kysyi yhtenä iltana, paria päivää ennenkuin meillä olisi lastenvalvojalla tapaaminen, että voiko hän nukkua kanssani samassa sängyssä. Vastasin myöntävästi, ja sinä iltana juttelimme. Hän sanoi, ettei pysty allekirjoittamaan sitä lappua, missä antaa tyttärensä pois. Sanoin, etten todellakaan ikinä vie häneltä meidän tytärtä pois, mun vaan täytyy ajatella omaa jaksamistani ja muuttaa sinne, missä on enemmän tukiverkostoa. Ku exäni ymmärsi asian, niin kaikki oli ok, onneksi. Lastenvalvojalla käytiin, ja aloitin muutto hommat. Mä sain aika hyvin tavaraa mukaani otettua, koska exälläni on yhteisestä lainasta ostettu auto, joten hän sai sen, ja mä esim tiskikoneen ja sängyn yms. 

Nyt kun erostamme on kulunut 5kk, kohta 6kk, olen uskaltanut alkaa katsomaan elämässä eteenpäin. Ehkä mä tapaan vielä miehen, joka hyväksyy sen, että mulla on pieni tytär. Ja arpinen vatsa. Vielä vain ei ole sellaista miestä näkynyt. Erään kanssa juttelimme ja sovimme tapaamisesta, kysyin että mitä mieltä olet pienistä lapsista, koska itselläni on vajaa 2-v tytär, mies ei enää vastannut viestiini mitään. No, parempi heti nähdä tuollaiset asiat vain. 

Exäni on myös yksi mahdottomuus. Hän voi kyllä kinuta multa seksiä, mutta jos pyydän häntä katsomaan illalla elokuvaa kun tytär on nukahtanut yöunille, nii saan vastauksen ”eiks se oo outoo, ku me ollaan erottu?” Jos pystyt sörkkää sen jalkojen välissä roikkuvan lihakimpaleesi sisääni, ilman että se on outoa, niin kyllä voit puolestani katsoa kanssani elokuvaa. Saas nähdä, miten täällä reissulla käy, hän kun on vieläkin ”kyllä ollaa yhdessä-eipäs muuten ollakkaan” – asenteella, ja se asenne on suoraan syvältä takapuolesta. Päättäis jo. Harmi kun mulla on vielä häntä kohtaan vahvojakin tunteita…