Työttömänä oleminen ei ole miellyttävää. No niin, nyt se on sanottu ääneen.

En henkilökohtaisesti nauti tästä, ettei päivissä ole mitään normaalia ”rytmiä” tai siitä, että jokainen euro pitää laskea tarkasti. Minä tykkään olla töissä. Hei työnantajat, tykkään työskennellä. Oho, kohupaljastus, rastia seinään, soittakaa medialle, työtön haluaa oikeasti töihin! Mitä tämä hulluus on! 

Tätä minun tekee mieli ilmaista ympäriinsä, kun tuntuu joka puolella huudellaan, että ”työttömät ei halua tehdä töitä, koska saavat niin hyvin tukea valtiolta”. Heh eh.. olen pahoillani, sorran teidän pilvilinnoja hyvät päättäjät ja miksipä ei myös te, jotka tuota ”hyväosaisuutta” huutelette. Minä teen töitä työllistymiseni eteen, en nauti tukiviidakossa seikkailemisesta. Tarkemmin mietittynä, en tunne edes ketään, joka kokisi tukiviidakossa tarpomisen seikkailuksi. Enemmänki tuo jatkuva paperien pyörittely, lomakkeen 4.3.2 XYQ:n kääntöpuolen selvitysten palauttaminen ja ikuinen ”odottaa päätöstä”-kierre eivät ole nautinnollista ajankulua, eikä ainakaan helppoa. Välillä tuntuu että pitäisi olla jonkin asteinen lainopillinen koulutus, että ymmärtäisi kaikki säädökset, lomakkeet, täyttöohjeet ja muut kiemurat. Työttömänä oleminen käy siis melkein työstä, mutta et saa palkkaa, vaan tukea ja turvaverkkoa, jolla saatat juuri ja juuri pärjätä kuukauden, jos muistat loppukuusta ostaa pari pussia makaronia.

Naurahdin jokunen aika sitten Iltalehdessä haastatatellun ihmisen asenteelle. Kyseinen henkilö oli ollut työttömänä yli kaksi vuotta ja lähettänyt vain 20 hakemusta. Se on älyttömän vähän, vain n. 1 per kuukausi. Muutin itse Helsinkiin parempien työmahdollisuuksien perässä ja olen täällä asuessani lähettänyt reilusti yli 100 hakemusta alle puolessa vuodessa erilaisiin paikkoihin assistentista kaupan kassatädiksi saakka. Mieluusti tietenkin tekisin oman alani töitä, mutta ne ovat valitettavasti aika kortilla, joten tartun kyllä suhteellisen helposti mihin tahansa, mistä saa sellaista palkkaa jolla voi elää suhteellisen normaalia elämää ja ehkä jopa laittaa hieman säästöön. Omalla kohdallani ei siis voi ainakaan puhua siitä, että ”työt eivät kelpaa”, mikä tuntuu olevan monella työnantajalla sellainen nopea ”ässä hihasta”-kortti, kun kaikkiin paikkoihin ei olekaan hakijoita. 

Myönnän, että olen hieman valikoiva hakemieni työpaikkojen suhteen, luulen että useimmat ovat. En siis oleta, että pääsen samantien 5 000€/kk duuniin, mutta lähtökohtaisesti odotan, että a.) Työpaikalla ei tarvitse pelätä (uhkailu, mahd. väkivalta yms.), b.) Saisi oikeasti järkevää palkkaa tehtyihin tunteihin nähden (harjoittelijan palkka määräaikaisella, kokemusta omaavalla, työntekijällä ei ole ok) c.) Pääsisi tekemään työtä, joka on edes jollain tasolla omaa koulutusta ja osaamista lähellä (ei, en tule asentamaan sinun taloosi putkia, koska se päätyisi vesivahinkoon). Mutta tuntuu, että näissäkin ”vaatimuksissa” on jo puolet liikaa. Eli, työpaikka ja kohtuullinen palkka, onko ne tämän maailman ajan utopiaa?

Disclaimer: Olen kiitollinen, että olen saanut yhteiskunnan tukea jäätyäni työttömäksi ja arvostan sitä, että tuollainen tukiverkko on olemassa. Harmittaa vain, että kaikki byrokratinen paperien pyörittely ei aina vie asioita eteenpäin. 

Ps. Ihan huvittavia tarinoita paperiviidakosta ja lupa-asioista voi lukea esimerkiksi https://lupaviidakko.fi/ -sivustolta

EDIT: Ilmeisesti kohtalo puuttui peliin ja sain työhaastattelukutsun tälle viikolle! Mitäs siitä risukasasta onkaan sanottu.. 

– A