Täytyy aloittaa sanomalla, että mä en kestä. 

Vielä noin viikko sitten makasin sängylläni ahdistumassa siitä, ettei elämässäni tapahdu mitään, mikään ei liiku mihinkään, eikä täällä kotiseudullani ole työpaikkoja avoinna. Selasin ihania blogeja joita sävyttivät kuvat kaupungeista, asunnoista, tulppaaninipuista ikkunalaudoilla ja mietin miten mahdotonta tuollaisen toteuttaminen itselleni olisi.

En oikein tiedä mikä minua esti. Luultavasti hartioitani painoi vuokra-asuntojen hinnat. ”Ihana valoisa 19m² asunto keskellä Helsinkiä, vain 960€ (ei sis. vettä/nettiä)”. Ensimmäinen ajatukseni taisi olla, että mitä v… , kuinka kenelläkään riittäisi into asua asunnossa, jonka suihkuna toimii wc:n käsisuihku ja jonka ikkuna avautuu suoraa yhdelle vilkkaimmista kaduista ja vielä maksaa siitä ihan järjettömästi. Noh, mene ja tiedä. Mietin myös kämppis-ratkaisua, mutta edelliset kokemukset jonkun kanssa asumisesta ovat enemmän tai vähemmän traumaattisia, niin jostain syystä hautasin senkin ajatuksen. 

Sitten eräänä iltana jokunen päivä sitten sain yllättävän viestin Facebookissa. Siitä se sitten lähti. Ja nyt mun koti muuttaa Helsingin Kallioon maaliskuussa, rauhalliselle sijainnille hyvien yhteyksien päässä. Sopparit on kirjoiteltu ja kämppiskin olis tulossa samaan asuntoon, sillä erotuksella, että tunnen kämppikseni, joten pelkoa samanlaisesta asumishelvetistä ei ole. Tiivistän siis lyhyesti tähän että ”vittu jes” ja jatkan tavaroiden läpikäymistä, pakkaamista ja roskiin heittämistä. Oloni on kevyt ja seesteinen, koska tiedän että ensi kuussa tähän aikaan katselen typertyneenä ikkunastani puistoon ja mietin että miten minulle kävi näin. 

– Nti A